Vaikka tiesin sen jo silloin, ja tiedän yhä sen.. Ne olivat viimeiset hyvästit jotka sanoimme silloin toisillemme. Silti, sydämessäni toivoin ettei se olisikaan totta. Olin typerys, kun toivoin että voisin vielä jonakin päivänä juosta takaisin luoksesi. Ja me kaksi olisimme jälleen yhdessä, eikä mikään enää koskaan erottaisi meitä..
Jotakin kaunista päättyi sen kesän jälkeen, kuoli pois lopullisesti. Samoin tavoin kuin kesä oli ohi, niin myös kaikki onnellisuus ja ilo olivat poissa. Tai siltä Hermionesta nyt tuntui, kun oli aika unohtaa, ja päästää irti.. Jatkaa eteenpäin, tietoisena siitä ettei se mitä kesällä tapahtui, palaisi enää koskaan takaisin.. Hermionella oli enää jäljellä, vain useita kymmeniä kauniita, onnellisia ja korvaamattomia muistoja kuluneesta kesästä, Dracosta, sekä myös heidän kahden kielletystä rakkaudesta.
Se kaikki oli ohi:
Ne kaikki salaiset kohtaamiset kesäisinä öinä. Ne varovaiset ja ei niin viattomat mutta kuitenkin (ainakin useimmiten hellät) kosketukset. Ja suudelmat sekä se kaikki muu sanoilla mainitsematon, joka jäisi vain heidän kahden salaisuudeksi.
Ne kesäiset yöt, ne kaikki salatut hetket kahden Dracon kanssa olivat ihan oikeasti Hermionen melkein kuusitoista vuotta kestäneen elämän onnellisimmat. Edes kerran elämässään, myös Hermione sai olla onnellinen ja myös tuntea sen miltä se tuntui kun oli ihan oikeasti rakastunut. Öiset varjot, olivat piilottaneet Rohkelikon tytön ja Luihuisen pojan katseilta, kätkeneet varjoihinsa heidän kahden salaisuuden ettei se vain koskaan paljastuisi. Tytön ja pojan yhteen kietotuneet vartalot oli pimeys silloin niin suloisesti piilottanut.
Ainoastaan kaunis hopeanhohtoinen kuu ja ne miljoonat pikkuiset tähdet, olivat todistaneet ja myös kuulleet ne hiljaa kuiskatut sanat. Kun he kaksi niin onnellista tunnustivat silloin, rakkautensa toisilleen. Luihuisen poika ja Rohkelikon tyttö, kuin Romeo ja Juliet.
*****
Se sama hopean hohtoinen kaunis kuu oli nytkin taivaalla tosin puoliksi pilvien takana piilossa. Se kuu oli nytkin lähes yhtä kaunis, kuin Draco Malfoyn hopeanhohtoiset harmaat silmät. Mutta nyt, Hermione oli yksin. Hermione istui, yksin huoneessaan ikkunalaudsalla.. Ja rukoili mielessään, tuon kauniin kuun katoavan kokonaan pilvien taakse..
Hermionen ja Dracon hopean hohtoisen kauniin rakkauden kuun..
Draco ei ollut enää samassa huonessa, Hermionen kanssa. Poika ei ollut enää tytön lähellä, ei pidellyt tyttöä enää hellästi turvassa sylissään. Ei niinkuin kesällä, eikä niin tulisi tapahtumaan enää koskaan. Tyttö ja poika sanoivat jo hyvästit toisilleen, kaksi viikkoa ennen koulun alkua.
Nyt olet taas siinä. Juuri sellaisena kuin kuvittelinkin. Mutta sinä olet löytänyt vierellesi jonkun toisen. Ja se särkee sydämeni, särkee tuhansiksi pieneksi sirpaleiksi. Sydämen, jota sinä vain haavoitit. Haavoitit pahasti, jättäessäsi minut niillä kaunilla kuiskatuilla sanoilla. Ja ainakin minun silmissäni näyttää siltä, kun katson sinua ja sitä toista yhdessä; sinä olet rakastunut häneen..
Edelleen yksin siinä ikkunan edessä istuesaan, ja yhä edelleen kuuta katsellesssaan, Hermione vain muisti. Muisti yhä edelleen sen. miten erilainen Draco olikaan ollut niinä kesäisen yön hetkinä. Auringon laskusta aina auringon nousuun, kahdestaan Hermionen kanssa. Draco Malfoy oli silloin aivan täysi vastakohta siitä mitä poika nyt olikaan.
Kesällä; Draco oli niin suloinen ja kiltti, oikea herrasmies. Kesällä; Hermionesta oli tuntunut siltä kuin hänen ja pojan välillä olisi ollut jonkinlainen yhteys ja että he kaksi olisivat silloin ihan oikeasti ymmärtäneet toisiaan.
No, se taisikin olla vain jotain harha kuvitelmaa.
Draco Malfoy oli jälleen muuttunut.. Samanlaiseksi, kuin poika oli ennen kulunuttua kesää, yhtä kylmäksi ja ilkeäksi, niinkuin poika oli aina Hermionelle ollutkin. Pieni muutos, oli kuitenkin tapahtunut. Hermione ei kuullut enää, sitä ilkeää ja edelleen häntä satuttavaa sanaa enää. Ei ainakaan vasten kasvojaan, mutta hän tiesi pojan ajattelevan edelleen niin. Niinhän se oli.. Hermione tulisi aina olemaan se "kuraverinen vihollinen" Draco Malfoyn silmissä eikä koskaan mitään muuta. Sen Hermione näki edelleen selkeästi niistä hopeanharmaista silmistä, jotka olivat nyt lähes jäisen kylmät aina kun tytön katse kohtasi edes vahingossa pojan katseen.
Draco Malfoy oli nyt kuin Hermionea ei olisi olemassakaan. Aivan kuin Rohkelikon tyttö olisi muuttunut läpinäkuväksi, olisi kuin ilmaa jonka läpi Luihuisen poika näki. Se lämmin, kaunis sinisen häivähdys oli kadonnut pojan silmistä, samoin kuin se hellyys ja ymmärrys jonka Hermione luuli ja uskoi silloin nähneessä, nyt noissa jäätävän kylmissä hopeanharmaissa silmissä.
Juuri niiden silmien jäinen kylmyys haavoitti Hermionen sydäntä vain lisää, jokaisena päivänä kun hän joutui vasten omaa tahtoaan kohtaamaan Dracon. Joka ikinen kohtaaminen Luihuisen pojan kanssa, repi aina uuden kipeää tekevän haavan Rohkelikon tytön jo haavoja täynnä olevaan sydämeen.
*****
Siitäkin huolimatta, vaikka se satutti hänen sydäntään. Hermione sai itsensä yhä uudellen ja uudelleen kiinni katselemasta salaa siihen suuntaan, missä Draco milloinkin oli. Mikä lie masokisti, tytöstä olikaan yhtäkkiä tullut?? hemmetti, eihän hänen edes pitäisi tehdä niin enää. Silti, ainakin niillä oppitunneilla joilla Rohkelikon tyttö vain uskalsi tehdä niin, hänen katseensa kääntyi aivan kuin itsestään Luihuisen poikaan..
Hermione varoi kuitenkin antamasta pähkinän ruskeiden silmiensä kohdata Dracon hopeanharmaita silmiä. Sitä jäisen kylmää, tunteetonta katsetta pojan hopeanharmaissa silmissä, tytön pähkinänruskeat silmät eivät enää kestäisi nähdä kertaakaan, ilman että ne täyttyisivät jälleen kyynelistä.
Draco oli jo jatkanut eteenpäin. Unohtanut sen kaiken, kesällä tapahtuneen. Joten, miksi hemmetissä Hermione edes haluaisikaan enää poikaa siitä muistuttaa.
Dracolla oli jo uusi tyttö vierellään, Luihuisen tuvasta tietenkin. Ja niin kaunis. Hermionesta ei ikinä olisi siihen, ei sen tytön kilpailijaksi. Draco näytti niin onnelliselta ainakin Hermionen silmissä. Ja Luihuisen poika oli aivan varmasti myös koko sydäntään myöten rakastunut siihen Luihuisen tyttöön.
Draco oli jo unohtanut Hermionen.. Ja samaten myös kaikki ne kielletyt tunteet joita poika tunsi, Hermionea kohtaan. Luihuisen poika oli kuin se, mitä hänen ja Rohkelikon tytön välillä tapahtuikin kesällä, olisi ollutkin vain virhe, ja julmaa ilkeää peliä. Johon, Rohkelikon tyttö aivan täysin rakkauden sokaisemana vain lähti mukaan.. Seurauksia laisinkaan miettimättä.
Jos kuitenkin ihan vahingossa, koskettaisin sinua. Ohimennen, huomaamattani. Toivoisin sen kosketuksen , saavan sinut hymyilemään edes kerran samoin tavoin, kuin se toinen tyttö saa, sillä tavoin kun hän sinua koskettaa. Sillä, hmm. Muistan edelleen sen rakkauden, jonka me vain jätimme taaksemme. Voi kiinka toivoisinkaan, olevani hänen paikallaan ja sinä olisit edelleen minun.
Edelleen vain samalla paikalla yksin istuessaan, hieman kuitenkin asentoaan muuttaen, Hermione tuntee sisimmässään sen ensimmäisen kerran kuluneen kesän jälkeen, missä tilanteessa hän tekikään sen viimeisen virheen.
Se oli sillä hetkellä, kun hän antoi Dracon vain kävellä pois.. Kävellä pois niiden hiljaa kauniilla sanoilla kuiskattujen hyvästien jälkeen, ja myös sen viimeisen suudelman. Hermione oli vain jäänyt seisomaan paikoilleen, ja vain katsellut hiljaa kun poika jota hän niin paljon silloin rakasti ( ja rakastaa edelleen) käveli vain yhä kauemmaksi hänestä.. Hermionella olis ollut silloin vielä mahdollisuus juosta pojan perään, eikä vain jäädä paikoilleen seisomaan pidätellen kyyneleitään..
'Miksi en vain huutanut silloin? miksi en huutanut Dracon perään? Huutanut niin kovaa, että Draco olisi edes vilkaissut kerran taakseen, silti vaikkei hän olisi pysähtynytkään.'
Hermione ajatteli itsekseen. No, eihän hän saanut silloin suustaan sanaakaan. Ei vaikka kuinka yritti. Ja vaikka olisikin saanut, se ääni ei olisi ollut kuin hiljainen kuiskaus.. Ja se kuiskaus, ei olisi enää tavoittanut Dracon korvia.
******
Takaisin kotiin sinä iltana aivn yksin kävellessään.. Hermione muisti yhä, kuinka epävakaa hänen jokaikinen askeleensa silloin olikaan, ja niin heikko. Kotipihalleen silloin päästyään, hän oli vain kaatunut polvilleen suoraan etupihan nurmikolle, murtuen samantien kyyneliin. Samana iltana silloin, hän oli vannonut itkuisella äänellä hiljaa itselleen; En palaa koskaan enää kouluun.
Tänään, marraskuisena tiistaina.. Draco Malfoy oli jopa kesken tunnin vain yhtäkkiä hymyillyt sille kauniille Luihuisen tuvan tytölle, ihan samalla tavalla kuin poika oli hymyillyt kesällä Hermionelle. Sillä ehei! Hermione ei ollut unohtanut sitä hymyä, jonka hänkin oli useammin kuiin kerran kesällä osakseen saanut. Se hymy, kertoi vain Dracon olevan onnellinen sen toisen tytön kanssa, Ja se kertoi karun totuuden myös siitä, ettei Luihuisen poika enää ajatellut Rohkelikon tyttöä.
Hermione oli todistanut sen myös omilla silmillään.. Todistanut pojan nauravan, kun se toinen tyttö kertoi ilmeisesti jonkun hauskan jutun. Ja yhä edelleen salaa, syvällä sydämessään Hermione vain toivoi olevansa yhä edelleen sen Luihuisen tytön paikalla.
Rohkelikon tytön ja Luihuisen pojan rakkaus. Se oli jo valmiiksi tuomittu tuhoon. Heidän kahden rakkaudela ja onnella ei olisi ollut minkäänlaista tulevaisuutta. No, miksi hemmetissä Hermione ei sitten mullään hyväksynyt sitä? ei päästänyt edelleenkään irti Dracosta ja antanut pojan olla onnellinen??
Miksen vain voi tulla nyt takaisin sinun vierellesi? niinkuin silloin. En ole enää edes, sinun sydämessäsi. Vaan olet heittänyt minut ulos sieltäkin. Sinun rakkautesi minua kohtaan on poissa, ikuisesti poissa. Ja vain koska, sydämesi kuuluu nyt kokonaan jollekkin toiselle. Jotkut ovat jo yrittäneet puhua minulle tästä, mutta en halua edes kuunnella mitä he sanovat. Ainoastaan vain katselen sinua, enkä edes ymmärrä itsekkään miksi yhä edelleen vain, pidän kiinni tunteistani sinuun...
Hermionen oli jo aika päästää irti niistä toivottomista ja myös yksipuolisista tunteistaan, tai no oikeastaan rakkaudestaan. Ja samalla myös päästää vihdoin irti Dracosta ja antaa pojan mennä. Se rakkaus ei koskaan enää muuttuisi molemminpuoliseksi, eikä Dracokaan enää koskaan palaisi takaisin Hermionen luokse..
No eihän Luihuisen tuvan suosituinta poikaa, edes tarkoitettu Rohkelikon tytölle. Vihollisen tuvan tytölle, joka oli aivan täynnä virheitä. Hermione myönsi sen vihdoin itsekkin, lähinnä vain itselleen olleensa kuin hölmö, sinisilmäinen typerys sen kesällä, tapahtuneen täysin toivottoman rakkauden suhteen. Ehkäpä, hän uskoi liikaa niihin onnellisiin unelmiin sekä myös, vain kuviteltuun onnelliseen tulevaisuuteen Dracon kanssa.
Draco oli nyt toisen tytön oma. Poika oli koko sydäntään myöten, täysin omistautunut sille kauniille Luihuisen tytölle. Ja aivan varmasti poika myös rakasti sitä tyttöä koko sydämestään. Mutta, jos Hermione voisi yhä käyttää ajankääntäjää, edes kerran vain.
Hän palaisi takaisin meneeseen, eikä irti päästäisikään. Ei antaisikaan Dracon vain kävellä pois vaan juoksisi pojan perään. Sillä, ei! Hermione ei vain osannut päästää irti..
Ehkä jonakin päivänä. Pitkän pitkän ajan kuluttua, kaikki ne haavat paranisivat ja katoaisivat Hermionen sydämestä. Sekä myös ne ruhjeet ja mustelmat, hänen sielustaan. Sekä, ehkäpä myös ne kyyneleet kuivuisivat pois tytön poskilta. Ne ei turhat kyyneleet siis, joita Rohkelikon tyttö aina iltaisin itki yksin menetettyään Luihuisen pojan toiselle tytölle.
'Toivottavasti tulee vielä se ilta, jolloin en enää hautaa kasvojani tyynyihin, itkien niin kauan kunnes nukahdan. Aika ehkä parantaa minut, muttei sekään auta unohtamaan. Eikä saa koskaan niitä kauniita hiljaisia kuiskattuja sanoja katoamaan. Eikä myöskään kauniita, onnellsiia muistojani. Niiden en anna kadota koskaan. "
Hermione vannoi hiljaa mielessään sinä samana iltana:
Hän ei antaisi itsensä rakastua enää koskaan. Sillä kukaan tai mikään ei auttaisi häntä koskaan unohtamaan Dracoa. Sillä, Luihuisen poika oli ensimmäinen ja myös ainoa, jota Hermione oli koskaan rakastanut sillä tavoin. Olihan hän ollut ihastunut Harryyn jo toisesta luokasta asti, mutta ei se ollut lähellekkään samanlaista... Eikä, siitä koskaan mitään olisi tullutkaan.
En koskaan ajatellut. En näiden kuluneiden vuosien aikana, itkeväni sillä hetkellä kun nälisin sinut noin onnellisena. Luulin kai, ettet voisi olla enää onnellinen sen jälkeen kun et olisikaan enää vierelläni. Se miten, sinä pitelet häntä nyt sylissäsi. Toivon edelleen, että olisin se ainoa tyttö joka saisi olla sinun sylissäsi.
Hermionen kuuluisi olla nyt vain onnellinen Dracon puolesta. Sitähän. hän ihan oikeasti oli toivonutkin pojalle, niiden muutaman viimeisen kesäloma päivän ajan kun hän ei edes nähnyt poikaa missään. Ja vain koska, Hermionekin oli saanut edes kerran. Kahden ikuisuudelta silloin tuntuneen kahden kuukauden ajan kokea ja myös tuntea sen onnen, ja myös Dracon aidon rakkauden. Miksi hemmetissä, hän ei nyt vain hyväksynyt sen olevan ohi? ei sallinut sitten millään, eikä antanut lupaa sille Luihuisen tytölle myös kokea sitä samaa. Ja vain koska, se ei ollut oikein, ei tuntunut oikealta.
Se hemmetin Luihuinen.. Oli vain varastanut itselleen paikan joka kuului Hermionelle. Paikan, Draco Malfoyn sylistä, ottanut tuosta vaan omakseen. Lupaa kysymättä!! juuri sen paikan, jossa Hermione oli ollut sen yhden ainoan kesän ajan, niin onnellinen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti