GOODBYE DRACO: 💔
-- osittainen Dramione fanfiction: -
OSA 1:
Luku 1:
Hermione pov:
Kaikki kesällä tapahtunut oli peruuttamattomasti ohi, niinkuin myös kesä joka oli ollut koko Hermionen melkein kuusitoista vuotta kestäneen elämän parhain ja myös se kesä jota hän ei ehkä koskaan unohtaisi. Miten aika olikaan mennyt niin nopeasti ja päivät olivat vain vaihtuneet niin nopeasti..? koskaan ennen ei kesäloma koulusta ollut tuntunut näin lyhyeltä.. Ja nyt. Rohkelikon tuvan tytöllä oli jäljellä vain kauniita, onnellisia muistoja jotka hän oli lukinnut talteen sydämeensä ettei hän vain milloinkaan, edes vahingossa kadottaisi niitä..
Ne olivat muistoja.. Muistoja salaisista, kesällä kahden kesken vietetyistä hetkistä Luihuisen tuvan edelleen suosituimman pojan, Draco Malfoyn kanssa. Ne hetket. Vaikka ne olivatkin olleet kiellettyjä, ne olivat myös olleet Hermionelle niin korvaamattomia, tärkeitä ja rakkaita. Muistot.. Niistä vain salaa, piilossa katseilta vaihdetuista suudelmista. Kun Luihuisen tuvan poika ja Rohkelikon tuvan tyttö tapasivat toisiaan salaa kesäöisin.. Ne muistot vain saivat Hermionen yhä värähtämään, vain sisimmässän.
Hänellä ei vain ollut lupaa.. Ei, hänellä ei ollut ikinä, koskaan milloinkaan lupaa tehdä mitään sellaista, mitä kuluneen kesän aikana oli tapahtunut.. Ja kun koulu alkaisi syyskuussa, Hermionella ei olisi missään tilanteessa, edes syytä lähestyä Draco Malfoyta. Ei, edes syytä pysäyttää Dracoa koulun käytävillä tai pihamaalla. Ei, edes silloinkaan vaikka Hermionella olisi mielessään jotakin mistä keskustella.. Ja minkäänlainen koskettaminen, ei todellakaan olisi hyväksyttävää.
Nyt Hermionen oli vain aika palata entiseen. Takaisin omaan elämään, siihen millaiseksi se oli jäänyt koulun loputtua. Ja aloittaa kuudes, toisiksi viimeinen kouluvuosi.
Mutta miten ihmeessä. Hermione onnistuisi salaamaan kuluneen kesäloman tapahtumat?? pitämään ne vain salaisuutena itsellään, piilotettuna sydämeensä? ja miten ihmeessä Hermione osaisikaan olla enää ajattelematta Dracoa, edes pienen pientä sekuntia. Edes silloin, kuin hän olisi yksin? ja hemmetti, miten ihmeessä.. Hermione onnistuisi olla huomaamatta tai edes vilkaisematta Draco Malfoyta.. Ja välttelemään niiden hopeanharmaiden silmien katsetta, joissa on myös kaunis pienen pieni häivähdys sinistä..
" - Minussa on tapahtunut jotain, selkeästi muuttunut" , Hemione kuiskasi hiljaisella äänellä itselleen. Huoneessa, jossa hän nyt nukkui yksin. Hermione oli esittänyt toiveen yksin nukkumisesta, Kotikoloon saavuttuaan. Hermione oli onnistuneesti myös sepittänyt selitykseksi, haluavansa vain omaa rauhaa iltaisin sekä myös öisin.. Ja myös aamuisin, heti herättyään. Aikaisempina vuosina, kaikki se oli ollut toisin.
Hermione istui pieneksi hetkeksi alas vanhaan, hieman kuluneeseen nojatuoliin, kääntäen katseensa hitaasti kohti pientä, hieman reunoista haljennutta peiliä joka oli huoneen puisella, myös kuluneella pöydällä. Hermione katseli vain pienen hetken täysin ääneti omaa peilikuvaansa. Hermionen kasvot näyttivät edelleen samalta, koska miksipä ne olisivat edes muuttuneetkaan. Omasta mielestään Hermione näytti yhä edelleen samalta kuin aina, sillä erolla tosin että nyt hänen pähkinänruskeissa silmissään oli hieman epäileväinen katse.
" - Kukaan ei koskaan, ei missään tilanteessa saa huomata minun salailevan jotakin. Kukaan ei myöskään saa koskaan, missään tilanteessa kuulla edes pienen pientäkään sanaa siitä, kuinka minä oikeasti vietinkään kesälomani. " Rohkelikon tuvan tyttö kuiskasi vain hiljaa peilikuvalleen.
Hetkisen kuluttua, huoneen oven toiselta puolelta kuului hiljaista koputusta. Se oli tuttu, hiljainen ääni. Joten, oven toisella puolella oli kukas muukaan, kuin Ginny Weasley. Hermione tunnisti jo ystävänsä koputuksen. Vilkaistuaan vielä kerran peiliin, samalla hiljaa itsekseeen syvään huokaisten. Hermione kääntyi istumaan nojatuolissa, kasvot ovelle päin.
" - Tule sisään vain, Ginny."
Hermione sanoi, säikähtäen myös itsekkin kuinka tekaistun iloinen hänen äänensä olikaan nyt sävyltään. No, se valheellinen ja tekaistu iloisuus oli kuitenkin surullisuutta parempi. Se vasta kummallista olisikin jos Hermione nyt alkaisi vain itkeä yksin iltaisin ja kulkemaan myös ympäriinsä Kotikolossa, katse jatkuvasti maata kohti painettuna.. Kuin vältellen muiden katseita.
Hermione tunsi myös jatkuvaa pelkoa ja huolta. Ei toki itsensä vuoksi, vaan Draco Malfoyn. Hermione muisti nimittäin myös yhä edelleen sen mitä hän oli aivan vahingossa nähnyt. Vain viikko ennen kuin hän saapui Kotikoloon. Hermione oli ollut silloin ostoksilla Viistokujalla, koulua varten. Ja silloin, Hermione oli myös ihan sattumalta nähnyt Draco Malfoyn aivan väärässä paikassa. Kaukana sieltä, missä Draco Malfoyn olisi oikeasti kuulunut olla. Draco Malfoy oli silloin kävellyt jatkuvasti selkänsä taakse vilkuillen poispäin samalta kujalta, minne Harry oli aivan vahingossa joutunut ennen toisen kouluvuoden alkua. Yhä edelleen, Hermionen ajatuksia häiritsi vain yksi asia. Miksi ihmeessä, Draco Malfoy oli ollut siellä?
" - Olethan sinä jo hereillä, ja myös noussut sängystä. Äiti kutsui sinutkin jo aamiaiselle alakertaan. "
Ginny Weasley sanoi ensimmäiseksi, ovesta sisään huoneeseen tultuaan.
" - Hyvää huomenta, Ginny. Tulen hetken kuluttua alakertaan." Hermione sanoi.
" - Onhan kaikki kunnossa? näytät siltä kuin olisit jostakin huolissasi. " Ginny sanoi kysyvästi.
" - Kaikki on kunnossa. Mietiskelin vain itsekseni koulujuttuja. " Hermione sanoi, vastauksena Ginnyn kysymykseen.
' Hui kauhistus sentään. Minkälainen valehtelija minusta onkaan tullut.' Hermione ajatteli hiljaa itsekseen, Ginnyn jo poistuttua huoneesta takaisin alakertaan, keittiöön. Hermione nousi myös nojatuolista vilkaisten vielä kerran ihan nopeasti vain peilikuvaansa. Hermione huomasi myös pähkinänruskeiden silmiensä katseen muuttuneen aavistuksen surullisemmaksi.
Draco Malfoy kun oli ollut silläkin hetkellä Hermionen ajatuksissa, kun Ginny Weasley oli käynyt huoneessa kutsumassa myös Hermionen aamiaiselle.
Mutta nyt. Hermionen oli aivan pakko palata todellisuuteen, nykyhetkeen. Ja unohdettava samantien, kokonaan kuluneen kesän tapahtumat ja ehdottomasti myös Draco Malfoy. Hermionen olisi nyt vain pakko työntää Luihuisen tuvan vaalea hiuksinen ja hopeanharmaa silmäinen kuusitoista vuotias poika kokonaan, kauas pois mielestään.. Niin kauas pois, ettei se kaunis kuva Draco Malfoysta palaisi koskaan enää. Se temppu onnistuisi päiväsaikaan, mutta ei iltaisin kun Rohkelikon tuvan tytön olisi aika mennä yksin nukkumaan.
Vain niinä hetkinä.. Kun Hermione Granger makasi yksin isossa sängyssä vain odottamassa sitä hetkeä, kun hän vihdoin nukahtaisi. Niinä hetkinä, Hermione antoi Draco Malfoyn kauniille hopeanharmaille silmille ja samaten niiden silmien kiusoittelevalle katseelle jonka Hermione oli nähnyt useamman kerran kuluneen kesän aikana, luvan palata takaisin mieleensä. Vain sotkemaan kaikki Hermionen unet, ja muuttamaan ne kauniiksi, niin ihanalla tavalla levottomiksi painajaisiksi.
" - Huomenta, Hermione."
Molly Weasley sanoi, Hermionen tullessa vihdoin keittiöön. Hermionen korvissa tosin, se sävy Ronin äidin äänessä kuulosti sinä aamuna hieman liian pirteältä. Vain koska, ei. Hermione ei tuntenut itseään tai oloaan sinä aamuna lähellekkääm samanlaiseksi.
Hermionen viime öinen unikin oli ollut niin levoton, että hän pelkäsi tosissaan puhuneensa ääneen unissaan.
Ei ei ei, ei missään nimessä. Hermione ei halunnut kenenkään, Weasleyiden keittiössä nyt istuvan saavan tietoonsa sitä, että Hermione näki unia Draco Malfoysta. Luihuisen tuvan suosituimmasta pojasta jota Hermione oli inhonnut tai no oikeastaan vihannut ensimmäisestä kouluvuodesta saakka, aina kuluneeseen kesään asti. Koska nyt. Hermione Granger ei enää tuntenut niin Draco Malfoyta kohtaan.
Ei.. Rohkelikon tuvan tyttö ei vain voisi enää koskaan tuntea niitä samanlaisia inhon ja vihan tunteita, Luihuisen tuvan vaaleaa ja ja hopeanharmaa silmäistä poikaa kohtaan. Ei enää, ei siltikään vaikka hänen sydämensä oli särkymäisillään. Ei, vaikka ainoa syyllinen siihen oli Draco Malfoy. Ei, Hermione ei voisi koskaan enää noin vain palata takaisin entiseen, tukahduttaa hengiltä kaikkea sitä mitä hän tunsi nyt.. Ja olla vain kuin kesälomalla ei olisikaan tapahtunut mitään.. Ja sitten noin vain jatkaa Draco Malfoyn inhoamista ja vihaamista koko sydämestään.
Mutta eihän Hermione voisi myöskään totuuttakaan kertoa ystävilleen.. Ei milloinkaan. Ei Ronille, Ginnylle eikä varsinkaan Harrylle.
Sitä totutta siis, jonka Hermione Granger tunsi vain yhä edelleen sisimmässän ja myös sydämessään. Hemmetti! Hermione oli yhä edelleen peruuttamattomasti rakastunut Dracoon.
" - Huomenta. "
Hermione sanoi ensimmäiseksi, istuessaan vapaalle paikalle pöydässä. Ron Weasley vilkaisi heti hieman huolestuneen näköisenä Hermionea, mikä sai Hermionen pohtimaan hetken itsekseen näkyikö huonosti ja levottomasti nukuttu yö sittenkin hänestä ulospäin.? ja kun Ron ei kääntänytkään heti katsettaan poispäin, se alkoi tuntua myös hieman ahdistavaltakin.
"- Onko minussa jokin vialla? hapsottavatko hiukseni?" Hermione kysyi.
" - Ehei, ei. Olet ihastuttava, niinkuin aina." Ron sanoi, kääntäen katseensa yhtäkkiä poispäin.
' Voi ei. Eihän Ron vain ole..?' Hermione sai yhtäkkiä itsensä kiinni ajattelemasta. Hemmetti. Oliko Ron Weasley, mahdollisesti ihastunut häneen? Ihastunut Hermione, ystäväänsä? mutta eihän se nyt sopinut alkuunkaan tähän, muutenkin jo sekavaan tilanteeseen joka Hermionella oli jo meneillään..? hemmetti. Kuinka ihmeessä. Hermione edes voisi kertoa Ronille siitä, jos Ron ihan yhtäkkiä odottamatta vain kertoisikin omista tunteistaan.. Sillä, Ei. Totuuttahan Hermione ei voisi koskaan, missään tilanteessa lausua ääneen. Siitä, että Hermionen sydämen oli jo toinen poika varastanut kokonaan itselleen..
Draco pov:
" - Huomenna olisi palattava kouluun."
Draco Malfoy sanoi hiljaa, vain itselleen, seistessään huoneessaan auki olevan ikkunan edessä. Samalla katsellen hiljalleen nousevaa aurinkoa. Luihuisen tuvan vaalea, hopeaharmaa silmäinen poika oli kuluneen kesän aikana, ainakin kahdesti harkinnut mielessään keskeyttävänsä koulun kokonaan. Mutta, siinä tilanteessa. Jos Draco tekisi niin, ainakin yksi Luihuisen tuvan tytöistä olisi syvästi pettynyt siitä kuullessaan.
Ehei. Se tyttö ei ollut Pansy Parkinson, vaikkakin siltä takiaiselta se voisi olla odotettavissa. Tai no, ainakin Pansyn sydänparka särkyisi palasiksi jos Draco ei palaisikaan enää kouluun. Mutta se Luihuisen tyttö jota Draco Malfoy ajatteli nyt, oli Drusilla Snape. Luihuisen tuvanjohtajan, professori Severus Snapen tytär. Draco Malfoyn paras ystävä.
Vain Drusillan ajatteleminenkin, satutti nyt Dracoa. Varsinkin, kun Draco näki nyt myös hyvin selkeästi parhaan ystävänsä tummat, lähes yönmustat silmät mielessään. Ne silmät kun olivat tarkat kopiot professori Severus Snapen silmistä. Draco sydäntä ja sismpää pisteli myös, sillä kaikki se mitä hän oli aivan huomaamattaan tehnyt Drusillalle kuluneen kesän aikana, tuntui nyt puhtaalta petokselta. Nimittäin se, mitä Draco oli tehnyt kesälomallaan.. Ei, se ei saisi missään nimessä paljastua, tai tulla julki Luihuisen tuvassa.. Ja nimeomaan Dracon isän, Lucius Malfoyn tietoon se ei saisi missään nimessä, tai missään tilanteessa kulkeutua.
Kaikkein helpoin päätös sen asian suhteen, Dracolle olisi vain vaieta siitä koko loppuelämänsä ajaksi. Omasta mielestään, Draco tunsi vajonneensa todella syvälle, lähes lähelle pohjaa kuluneen kesäloman aikana.
Draco Malfoy oli puhdasverinen. Lucius ja Narcissa Malfoyn ainoa poika. Ja siinä tapauksessa, jos Lucius Malfoy saisi kuulla siitä, mitä hänen ainoa poikansa salaili ja piilotteli häneltä. Seuraukset siitä eivät olisi lainkaan miellyttäviä..
Kuluneen kesän aikana, Draco Malfoy oli muuttunut täysin päinvastaiseksi kuin millainen hän ihan oikeasti oli. Nimittäin. Ensimmäistä kertaa koskaan, Draco oli rikkonut lupauksensa, Drusillalle. Ja nyt, kun kesä oli jo melkein ohi. Dracon omatunto muistutteli poikaa hyvin kipeää tekevästi siitä, kuinka Draco oli noin vain unohtanut pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä. Drusilla Snape kun saattoi olla tälläkin hetkellä ties kuinka huolissaan parhaasta ystävästään, Dracosta.
Sen sijaan, että Draco olisi tapansa mukaan kirjoittanut päivittäin Drusillalle, ja myös lähettänyt huuhkajansa viemään kirjeen. Draco oli viettänyt melkein koko kesäloman Hermione Grangerin seurassa. Kaiken muun, Draco oli vain unohtanut. Aivan kuin se kaikki muu olisi vain haihtunut olemattomiin. Vain Hermionen seurassa, Draco oli unohtanut kokonaan sen, millainen hänen elämänsä oli. Ja vasta kotiin palattuaan, useimmiten vasta vähän ennen auringonnousua. Draco oli saanut jokaikinen kerta kylmän iskun kasvoilleen, ikään kuin jokin näkymätön olisi muistuttanut teollaan siitä, kuka Draco Malfoy oikeasti oli.
Kaksi kokonaista viikkoa aiemmin. Draco Malfoy oli lopettanut sen kaiken. Hän oli puhuen hyvin kauniilla sanoilla, pyytänyt Hermione Grangeria vain unohtamaan hänet ja myöskin kaiken sen mitä heidän kahden välillä oli tapahtunut kuluneen kesän aikana. Koska, ei. Koulussa se ei vain voisi jatkua. Ja ei, minkäänlaiseen salaiseen suhteeseen Draco ei ollut suostunut. Ei, vaikka Hermione oli sitä itse ehdottanut.
Lucius ja Narcissa Malfoy. Dracon vanhemmat eivät koskaan tulisi hyväksymään Hermione Grangeria, ainoan poikansa tyttöystäväksi. Eivät siltikään. Vaikka Hermione Granger olisi ainoa tyttö maailmassa. Draco olikin viimeisen kahden kuluneen viikon aikana tehnyt kaikkensa, jokaikisenä iltana saadakseen Rohkelikon tytön katoamaan kauas pois mielestään. Mutta, uskokaa pois! se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Sillä, yhä edelleen. Hermionen pähkinänruskeat silmät eivät olleet täysin lakanneet häiritsemästä Dracon unia.
Draco Malfoy ei ollut onnistunut myöskään haihduttamaan kokonaan pois mielestään kuvaa siitä, miltä Hermione Granger oli näyttänyt sinä varhaisena aamuna, kaksi viikkoa sitten. Kun Luihuisen tuvan poika oli lausunut kauniin sanoin viimeiset ja lopulliset hyvästinsä Rohkelikon tuvan tytölle.
Hermione pov:
Palattuaan aamiaisen jälkeen takaisin huoneeseen, jossa hän nukkui. Aika kamalan aamiaisen jälkeen. Hermione seisahtui vain hetkeksi ikkunan eteen. Mielessään, Hermione matkusti ajassa taaksepäin vielä viimeisen kerran, kahden viikon taakse. Hänen ja Dracon viimeiseen yhteiseen iltaan ja yöhön. Aina aamunkoittoon saakka, jolloin he kaksi olivat eronneet lopullisesti.
Hermione matkusti mielessään taaksepäin ajassa, silti vaikka muistot siitä, satuttivat yhä. Ja saivat yhä Hermionen pähkinänruskeat silmät täyttymään kyynelistä.
Draco Malfoy oli silloin torjunut kaikki Hermionen toiveet ja ehdotukset. heidän kahden suhteen jatkumisesta salaisena myös koulussa. No.. Olihan Hermione sen tiennyt jo siitä hetkestä saakka kun hän oli noin vain, kahta kertaa edes asiaa harkitsematta lähtenyt sellaiseen leikkiin Draco Malfoyn kanssa, ettei se tulisi kestämään loppuelämää.
Jälleen vain se muisto, siitä kesäisestä varhaisesta aamusta.. Kahden viikon takaa, jolloin Hermione näki Dracon viimeisen kerran kävelevän poispäin hänen luotaan, tietäen myös sen ettei Draco tulisi enää tapaamaan häntä salaa, seuraavana iltana auringonlaskun jälkeen. Se muisto palasi vain yhtäkkiä kuin hiljainen, kamala aave menneisyydestä kiusaamaan Hermionea. Ja sen seurauksena, kyyneleet nousivat jälleen hitaasti ensin Hermionen pähkinänruskeisiin silmiin ja tipahtelivat sitten yksitellen kuin helminä Hermionen poskille, edeten pitkin hänen poskiaan aina kaulalle saakka.
Hermione muisti myös yhä edelleen, jokaikisen niin kauniin sanan jotka hän oli kuullut Dracon sanovan silloin. Niillä niin kauniilla sanoilla Draco, Luihuisen tuvan poika oli pyytänyt Hermionea, Rohkelikon tuvan tyttöä unohtamaan kaiken heidän kahden välillä tapahtuneen. Niinkuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Silläkään kertaa, kyyneleiden pidättelemisestä ei tullut mitään. Joten, Hermione seisoikin vain hetkisen ajan hiljaa itsekseen itkien ikkunan edessä. Ja jokaisen kyyneleen myötä, Rohkelikon tuvan tytön sydän särkyi hieman lisää.
" - Draco. Kaksi viikkoa sitten, sinä pyysit niin kauniilla sanolla minua unohtamaan sinut ja kaiken sen mitä meidän välillämme oli kesälomalla. Sinä sanoit silloin, sen olevan vain parhaaksi minulle kun antaisin vain sinun mennä. Mutta. Entä jos en osaa tehdä niin tai pysty siihen, vaikka kuinka yritän? unohtamaan.. Vain koska rakastan sinua jo niin paljon. "
Hermione sai itsensä kiinni jälleen ajattelemasta ääneen. Miten ihmeessä hän edes voisikaan koskaan unohtaa Dracoa? nyt kun, Draco oli jo saanut Hermionen sydämen kokonaan omakseen??
Draco pov:
Draco Malfoy ei osannut selittää sitä edes itselleen, mikä hemmetin muutos hänessä oli tapahtunut kesälomalla? Mitä hemmettiä Draco oli edes nähnyt siinä kuraverisessä, vihollistuvan tytössä jota Draco oli vihannut koko sydämestään jo ensimmäisestä kouluvuodesta saakka? Dracon omasta mielestä, hänessä oli ollut jotakin pahasti vinossa. Ei mitään sellaista muuten olisi koskaan tapahtunut. No, sellaista hirveää virhettä ei tapahtuisi koskaan enää.
Mutta, miksi se ei sitten häirinnyt Dracoa, kesälomalla? siis sillä tavoin, kuin se nyt häiritsi. Nyt, kun Draco todella halusi vain unohtaa kaiken.. Haudata jonnekkin niin syvälle maan alle tai meren pohjaan, ettei koko hirveä pyhäin häiväistys enää ikinä hyppisi Dracon silmille tai hiipisi hänen mieleensä, kuin aave kummittelemaan. Toivottavasti, myös se hemmetin kuraverinen osaa myöskin unohtaa.. Sillä jos ei. Dracolta löytyisi aivan varmasti keinot, joilla pakottaa se hemmetin kuraverinen unohtamaan.
Miksi hemmetissä myös pakkaaminen jäi aina, siihen ihan viimeiseen kesäloma päivään? ja kuluneen kesän aikana, Draco ei edes ehtinyt tapaamaan parasta ystäväänsä, Drusilla Snapea. Ei kertaakaan. Ei edes Viistokujalla, koska Draco ei vain nähnyt Drusillasta, vilahdustakaan. Ja vain koska.. Kesälomalla, aivan yllättäen Dracolle tuli täysin odottamaton este.
.
' Helvetin kuraverinen.. Sinä pilasit kaikki suunnitelmani' Draco manasi hiljaa mielessään.
Mutta.. Yhdessä asiassa, se hemmetin kuraverinen oli kuitekin aivan täysin tietämättään onnistunut auttamaan Dracoa. Koska, kuraverisen seurassa ollessaan Draco oli unohtanut kokonaan kaikki ne häntä jokaikisinä yönä vainonneet, toistuvat painajaiset.
Eikä Draco myöskään melkein koko kesänä vilkuillut jatkuvasti selkänsä taakse, kävellessään iltaisin ja myös öisin hiljaisilla, täysin autioilla kaduilla yhdessä Hermionen kanssa.
Mutta, vain muutama yö taaksepäin. Draco oli nähnyt niin todentuntuisen painajaisen, joka oli tuntunut hänestä samalta kuin sei olisi tuijottanut poikaa silmiin, omilla täysin näkymättömillä silmillään. Sitä painajaista edeltävänä iltana, Draco oli saanut itselleen siihen asti kestäneen elämänsä pahimman tehtävän. Ja nimeomaan, siitä tehtävästä. Draco ei tulisi koskaan lausumaan yhtäkään sanaa, ääneen. Ei kenellekkään, missään tilanteessa. Draco oli tiennyt sen siiitä hetkestä saakka, kun hän oli vastaanottanut tehtävän siihen lähes pakotettuna ettei hän tulisi koskaan onnistumaan. Siitä huolimatta, Draco vannoi mielessään tekevänsä kaikkensa tehtävän eteen.
' Mitä hemmettiä Drusillan isä tekee täällä, näin aikaisin aamulla?' Draco huomasi yhtäkkiä ajattelevansa, kun se tuttu, matala ja hieman synkän kuuloinen ääni vain kantautui pojan korviin.. Kyllä. Se oli Severus Snape jonka kanssa Dracon äiti, Narcissa Malfoy keskusteli alakerrassa. Draco kuuli myös aivan varmasti oman nimensä, useamman kuin kerran.
Tämä oli nimeomaan yksi niistä asioista joita Draco Malfoy ei sietänyt lainkaan, ei ainakaan ärsyyntymättä. Kun, hänestä keskusteltiin noin vain. niinkuin Draco ei mukamas kuulisi siitä mitään. Draco lähtikin samointein huoneestaan, seisahtuen ensin hetkeksi yläkerrassa porrastasanteelle samalla nojautuen niin paljon eteenpäin porraskaiteen yli kuin hän vain uskalsi, putoamatta alakertaan.
" - Severus. Se on aivan liian vaarallista, Dracolle." Narcissa Malfoyn heleä ääni, kantautui selkeänä Dracon korviin.
" - Draco ei tiedä edes itsekkään mitä hänellä on nyt edessään. Eikö sitä voisi millään siirtää jollekulle toiselle? tai edes hoitaa muilla tavoin. Minun ainoa, rakas poikani kun on jo vaarassa muutenkin."
" - Minulla on vain siitä pelottavia ja pahoja aavistuksia jo nyt.." Narcissa Malfoy päätti lauseensa.
' - Tietääkö äitikin jo siitä tehtävästä jonka sain? vai hemmettiä tämä on? "
Draco tajusi itsekkin lausuneensa kysymyksensä hiljaa ääneen. Hemmetti, eihän tämän näin pitänyt mennä. Dracon vanhempien olisi pitänyt jäädä kokonaaan ulkopuolelle tässä tilanteessa. Tiesikö siis Dracon isäkin tästä jo?
" - Sinun poikasi ei voi enää perääntyä tai kieltäytyä. Riippumatta siitä onko se vaarallista Dracolle vai ei. Dracon on nyt tehtävä se mitä hänelle on määrätty. Minun mielipiteeni tilanteesta on se, että Draco on vaarassa epäonnistua. " Severus sanoi kuuluvasti.
Ne sanat kuultuaan, Draco käveli samointein portaat alas enempää asiaa harkitsematta.. Alakerrassa, Draco käveli suoraan k ohti olohuonetta, onnistuen myös säikäyttämään äitinsä, Narcissan.. Vain, ilmestyessään yhtäkkiä seisomaan olohuoneen ovelle. Draco oli vain mielessään päättänyt tehdä tästä tilanteesta lopun, heti. Severus Snape ei edes liikahtanut, huomattuaan Dracon seisomassa ovensuussa.
Dracon katse näytti kuitenkin selvästi häiritsevän, sillä Severus kääntyi samointein katsomaan poispäin. Dracon äiti, Narcissa näytti selvästi järkyttyneeltä vilkaistessaan uudelleen poikaansa. Dracon isä, Lucius Malfoy ei ollut olohuoneessa ja se saikin Dracon huokaisemaan hiljaa mielessään.. Vain helpotuksesta.
" - Miksi minun tehtävästäni puhutaan nyt kuin se olisi jotakin, mitä kaikkien kuuluisi tietää? mikä siinä edes on vaarallista?"
Draco kysyi sen kysymyksen, välittämättä vähääkään Narcissan järkytyksestä. Liikahtamatta mihinkään olohuoneen ovelta, jossa hän edelleen seisoi, samalla väistellen äitinsä katseita.. Sen sijaan, Draco katsoi kiinteästi Severus Snapea kohti, joka yhä edelleen vain katsoi poispäin. Silti, vaikka Severus aivan varmasti tunsi Dracon katseen niskassaan. Koko tilanne, alkoi minuutti minuutilta ärsyttää Dracoa vain enemmän.. Koska, nimenomaan hänelle annetusta tehtävästä oli keskusteltu ääneen, kuuluvasti. Ja nyt kun Draco on paikalla itsekkin, koko asiasta vaietaan täysin. Eihän sellainen nyt ollut sopivaa käytöstä, ei laisinkaan.
" . Olisitte vain keskustelleet hiljaisemmin, niin ehkäpä en sitten olisikaan kuullut tästä mitään. "
Draco jatkoi lausettaan astuen samalla peremmälle olohuoneeseen. Ohittaessaan Severus Snapen, Draco vilkaisi kummisetäänsä lähes jäätävän kylmällä katseella ennenkuin istui alas toiselle olohuoneessa olevalle mustalle lohikäärmeen nahasta tehdylle sohvalle. Draco oli tehnyt päätöksensä olla poistumatta olohuoneesta, ennenkuin häntäkin puhuteltaisiin.
"- Aiotteko te kaksi puhua minulle, vai seisotteko vain hiljaa paikoillanne.. Minä kysyin jotakin. "
Draco sanoi kuuluvasti, hilliten kuitenkin edelleen kasvavan ärtymyksensä. Ei, hänellä ei olisi koko päivää aikaa vain istua olohuoneessa katselemassa kun hänen äitinsä ja Severus Snapen äänetöntä katseiden vaihtoa.
" - Ethän sinä suostunut oikeasti tekemään sitä tehtävää, Draco?" Narcissa Malfoy kysyi ensimmäiseksi pojaltaan.
Draco ei vastannut sanaakaan. Hän ei halunnut vastata lainkaan äidilleen, ei yhteenkään kysymykseen jotka liittyivät edes vähänkään siihen tehtävään. Kuin kertoakseen oman mielipiteensä.. Draco siirtyi aavistuksen kauemmas äidistään, kun Narcissa Malfoy oli tullut istumaan poikansa viereen sohvalle.
" - Draco. Sinä tiedät itsekkin sen, ettet voi sanotua irti siitä tehtävästä, jonka sait. " Severus Snape puhui vuorostaan, kääntäen vihdoi katseensa kohti Dracoa.
Hemmetin, hemmetti. Draco tiesi sen itsekkin. Ei Severus Snapen olisi edes tarvinnut muistuttaa häntä siitä. Draco tiesi menettävänsä henkensä samantien jos hän ei onnistusi samassaan tehtävässä. Yksi, kuolonsyöjistä oli tehnyt sen selväksi Dracolle, uhkailua unohtamatta. Se ei ollut Dracon isä, vaan eräs toinen josta Draco oli nähnyt toistamiseen kammottavia painajaisia, jotka myös toistuivat aivan samanlaisina. Se kuolonsyöjä oli ihmissusi, Fenrir Greyback.
Draco oli tosin pohdiskellut itsekseen sitäkin, hyvin usein. Miten helvetissä kuolonsyöjät noin vain saivatkaan tomia ominpäin. No, tuskimpa Lordi Voldemort olisi edes pahoillaan tästä, jos sattuisi siitä edes kuulemaan.
" - Tiedän etten voi. En edes aiokkaan tehdä niin, vaan hoidan tehtäväni loppuun asti. "
Draco lausui ne sanat, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Ei, enää kertaakaan hän ei antaisi sen näkyä itsestään. Ei edes äidilleen, Narcissalle kuinka peloissaan Draco oli.
" - Eikö Lucius voisi tehdä sitä. Dracon puolestasi." Narcissa Malfoy yritti uudelleen, aivan turhaan.
" - Ei voi, Narcissa. Niinkuin minä jo aiemmin mainitsin. "
Severus Snape sanoi, ravistaen päätään. Draco oli sen nähdessään vain varmempi siitä, että hänen äitinsä oli jo ehdottanut samaa aikaisemminkin. Severus Snapen änen sävynkin oli ilmeisesti vain tarkoitus rauhoitella Narcissaa jotta hänkin ymmärtäisi viimein koko tilanteen vakavuuden.
" - Isälle ei sitten kerrota mitään tästä. Muistakkin se, äiti. "
Draco sanoi ne sanat hyvin rauhallisesti, kääntäen katseensa kohti äitiään. Dracon silmien katse oli ilmeisesti niin kylmä, että myös Narcissan valmiiksi pelästyneiden silmien katse muuttui järkyttyneeksi.
" - Et sinä voi vaatia minulta tuollaisia lupauksia, Draco. Isäsi kuuluisi tietää." Narcissa sanoi, ääni lähes särkyneenä.
" - Jos sinä nyt kerrot tästä isälle, edes yhdelläkään sanalla. Sen jälkeen minulla ei ole enää äitiä."
Draco lausui ne sanat, noustessaan seisomaan sohvalta jossa hän oli istunut.
" - Draco, ole kiltti. "
Narcissa Malfoy yritti vielä viimeisen kerran puhua ainoalle pojalleen, vain saadakseen hänet kuuntelemaan. Ilmeisesti vain kertoakseen sen kuinka suuren, vaarallisen ja kohtalokkaan virheen Draco, hänen ainoa rakas poikansa olikaan tekemässä. Sillä kertaa, Draco ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi kävelyään pois olohuoneesta kertaakaan taakseen vlikaisematta. Nimittäin. Jos Draco olisi tehnyt niin. Hänen katseensa olisi kohdannut hänen äitinsä Narcissa Malfoyn pelokkaat kasvot ja vieläkin pelästyneemmät silmät.
Luku 2:
Hermione pov:
' Mene pois. Haluan ihan oikeasti olla nyt yksin.'
Hermione toisteli vain samaa lausetta päänsä sisällä, kuullessaan jälleen toistuvia teräviä, mutta myös hiljaisia koputuksia huoneen oven toiselta puolelta. Hermione tiesi kertomattakin kuka oven toisella puolella oli. Ginny Weasleylla kun ei vain ollut tapana luovuttaa silloin kun Ginny halusi saada tietoonsa nimeomaan sen, mikä hänen ystävällään oli hätänä. Mutta, EI. Tästö asiasta Hermione ei suostuisi keskustelemaan lainkaan edes Ginnyn kanssa. Ei, vaikka Ginny olikin edelleen yksi hänen pathaimmista ystävistään. Aiemminhan, Hermione oli uskonut kaikissa niissä asioissa Giinnylle, joista hän ei vain halunnut kertoa Ronille ja Harrylle. Hän oli jopa kertonut useita häntä ahdistavia salaisuuksia Ginnylle, tietäen voivansa luottaa ystäväänsä. Mutta nyt. Tämä salaisuus joka Hermionella oli voisi paljastuessaan rikkoa pahimmassa tapauksessa hänen ja Ginnyn melkein kolme kokonaista vuotta kestäneen ystävyyden.
' Ei. En voisi koskaan kertoa totuutta, edes Ginnylle siitä mitä tein kesälomalla. En voisi koskaan puhua Dracosta täysin normaalisti Ginnyn kanssa, tai edes tunteistani Dracoa kohtaan. ' Hermione ajatteli edelleen itsekseen. Ei, ei ei. Ginny Weasley ei koskaan tulisi ymmärtämään häntä. Eikä myöskään edes uskoisi sanaakaan, jos Hermione vain päättäisikin noin vain kertoa kesälomastaan totuuden mukaisesti. Tämä salaisuus Hermionen olisi nyt vain pidettävä täysin itsellään ja myöskin kohdattava ja kestettävä kaikki mitä siitä seuraisi tulevana kouluvuonna. Yksin.
" - Hermione. Minusta nyt vain tuntuu siltä ettei sinulla ole kaikki kunnossa. "
Jälleen kerran, Hermione kuuli Ginnyn äänen oven toiselta puolelta. Ginny Weasley oli aivan selvästi, aidosti huolissaan. Hermione myönsikin sen itselleen, ettei Ginny ollut aiheetta huolissaan.
" - Uskoisit nyt vain minua, Ginny. Kaikki on ihan oikeasti hyvin. "
Hermione toisti jälleen sen saman valheellisen lauseen, vaikka samalla hetkellä hänen teki ihan oikeasti mieli lyödä päänsä seinään takanaan. Niin monta kertaa, että se myös sattuisi häneen. Hermione tiesi ansaitsevsa sen, vain koska hän valehteli lakkaamatta yhdelle parhaimmista ystävistään.
Draco pov:
' Jos vain voisin tehdä sen kirotun tehtäväni loppuun jo tänä iltana, niin sitten minun ei tarvitsisi enää koskaan kävellä jatkuvasti selkäni taakse vilkuillen. Kun olen yksin ulkona, ltaisin. Voisin, sitten jopa ehkä jättää myös taikasauvani kotiin. ' Draco Malfoy ajatteli vain itsekseen, huoneensa ikkunasta ulos katsellessaan.
Ulkona alkoi jo pikkuhiljaa hämärtää. Taivaskin oli sinä elokuisena iltana, täysin pilvien peitossa. Yhtäkään pienen pientä hopeaista tähteäkään ei näkynyt hitaasti tummansiniseksi värjäytyvällä taivaalla. Mutta, EI. Draco ei vain pystynyt siihen, ei ehkä koskaan. Draco Malfoysta ei vain koskaan milloinkaan tulisi samanlaista, kylmäsydämistä ja tunteetonta nurhaajaa. Niinkuin hänen isänsä, Lucius Malfoy jo oli. Ehei. Dracosta ei milloinkaan tulisi kuolonsyöjää. Hän ei koskaan aikonut siirtyä pimeyden poluille. Dracolla oli mielessään aivan toisenlaisia suunnitelmia, tulevaisuudelle. Joita hän halusi tehdä, ja joiden hän halusi myös toteutuvan koulusta valmistumisensa jälkeen.
Draco oli jo suunnitellut tulevaa, yhdessä Drusillan kanssa. He kaksi olivat tehneet jo yhteisen päätöksen, sanattoman sopimuksen siitä ettei heistä kumpikaan lähtisi kulkemaan pimeyden poluille tai liittyisi kuolonsyöjiin. Ja nimenomaan sitä lupausta Draco Malfoy ei missään nimessä tai tilanteessa ajatellut rikkovansa.
' Drusilla Snape, paras ystäväni ei koskaan missään tilanteessa tule kuulemaan tästä. Ei minulta, eikä keneltäkään muulta. Ennemmiin kuolisin kuin rikkoisin lupaukseni parhaimmalle ystävälleni. '
Vain ne sanat mielessään. Draco Malfoy seisoi edelleen aivan hiljaa paikallaan, ikkunasta ulos katsellen. Draco näki ikkunasta, kuinka lyhdyt syttyivät yksitellen keskelle hitaasti kasvavaa pimeyttä hänen kotikartanonsa suureen puutarhaan. Merkkeinä siitä. että kotitontut tekivät töitä ahkerasti, myöskin pimeydessä. Ne kirkkaat lyhdyt olivat kuin pienen pieniä valon pilkahduksia niitä ympäröivässä hitaasti pimenevässä illassa.
Jos, Drusilla Snape olisikin nyt täällä, niinkuin viime kesänä olii ollut. Drusilla ei olisi nyt vain katsellut tätä näytelmää ikkunasta. Sen sijaan, Drusilla olisi jo mennyt ulos puutarhaan, pyytänyt ensin kauniisti kotitonttuja keskeyttämän puuhansa. Ja sen jälkeen sytyttänyt itse loput lyhdyt. Siltikin. Vaikka Drusilla Snape tiesi erittäin hyvin ettei minkäänlainen taikominen kesälomilla ollut luvallista alaikäisille noidille. No, mutta. Milloin. Drusilla Snape edes olikaan noudattanut sääntöjä? Dracon parhaimman ystävän mielestä kun kaikki muut paitsi Luihuisen tupaa koskevat säännöt oli tehty poikkeusluvalla rikottaviksi.
' Antaisiko Drusilla edes anteeksi kaiken tämän? antaisiko hän anteeksi sen, että rikoin lupaukseni? antaisiko hän anteeksi sen etten kirjoittanutkaan hänelle yhtäkään kirjettä melkein koko kesänä, lukuunottamatta kahta ensimmäistä viikkoa? tai etten pyytänytkään häntä meille kesälomalla, niinkuin viime vuonna tein? Olisiko Drusilla oikeasti niin vihainen ja pettynyt minun, parhaseen ystäväänsä? ja suostuisiko hän edes puhumaan minulle, kun näkisimme toisemm taas koulussa? vai alkaisiko hänkin vain vältellä kohtaamisia ja kahden kesken jäämistä minun kanssani?'
Ne kaikki kysymykset vain hypähtivät yhtaikaa, Draco Malfoyn ajatuksiin. Ensimmäisen kerran koko kuluneen, melkein lopuillaan olevan kesäloman aikana. Ensimmäistä kertaa kahteen kokonaiseen kuukauteen Draco tunsi myös inhottavan, hyvin tuskallisen pistoksen sydämessään. Joka kertoi vain siitä kuinka paljon hän yhtäkkiä kaipasi vain parasta ystäväänsä. Drusilla Snape kun oli ollut Draco Malfoyn parhain ystävä ensimmäisestä kouluvuodesta saakka. Tarkemmin sanottuna siitä hetkestä lähtien, kun lajitteluhattu oli tehnyt Dracosta ja Drusillasta Luihuisia. Ja näiden jo kuluneiden viiden vuoden aikana. Draco Malfoy ja Drusilla Snape olivat tulleet vain läheisimmiksi. He kaksi kun olivat jo kokeneet niin paljon yhdessä.
Drusilla Snape oli auttanut Draco Malfoyn lukemattomat kerrat pois pahoista tilanteista, vain keksimällä monimutkaisia aivan uskomattoman hyviä selityksiä, puolustaessaan parasta ystäväänsä. Noh. Suurin osa niistä saattoivat olla myöskin valheellisia, mutta kukapa ne edes voisikaan valheiksi todistaa? Dracokin oli auttanut Drusillaa, melkein koko viime vuoden. Jatkamaan vain päivä kerrallaan eteenpäin sekä myöskin pikkuhiljaa paranemaan suuresta, loputtomasta surusta jota Drusilla oli koko kuluneen viidennen kouluvuoden kantanut sisimmässsään ja sydämessään. Drusilla Snapen kun oli ollut vain niin vaikeaa selvitä ja päästä yli ensimmäisen ihan oikean rakkautensa ja poikaystävänsä Cedric Diggoryn täysin odottamatta tapahtuneesta menehtymisestä.
' Siitä minun on kuitenkin kerrottava Drusillalle, mitä kesälomalla tapahtui. Heti kun näen hänet koulussa. ihan itse siis, ennenkuin Drusilla kuulee siitä jostain muualta. Mutta EI. Siitä tehtävästä jonka sain, en aio kertoa edes parhaalle ystävälleni. Sillä, siitä mistä Drusilla ei tiedä mitään, ei hänen tarvitsekkaan tietää.'
Ne kaksi päätöstä, Draco Malfoy teki sinä iltana. Ja ne päätökset hän aikoi myös pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti