Goodbye Draco:

 

GOODBYE DRACO :💔

-- Osittainen Dramione fanfiction: --

 

OSA 1:

Luku  7:

Hermione pov: 

 Hermione nousi venytellen seisomaan tuolista, jossa hän oli vain istunut katsellen hiljaa ikkunasta ulos, hyvin harmaaseen syyskuiseen iltapäivään. Aurinkokin oli jälleen kadonnut piiloon pilvien taakse eikä Hermione uskonut sen tulevan enää näkyviin. Ei ainakaan tänään. 

Ainoa syy, miksi Hermione oli yhtäkkiä noin vain noussut ylös tuolilta niin nopeasti oli kun hän tunsi taas yhden katseen niskassaan. Ja ei, se katse ei tuntunut laisinkaan miellyttävältä joten se myös ärsytti Hermionea. Ärsytyksen lisäksi, Hermione oli kuitenkin myös utelias ja ehkäpä myöskin hieman toiveikaskin, saamaan selville sen kuka se salaperäinen tarkkailija oikein oli.

Vain, yhden ihan pienen pienen lyhyen sekunnin ajan, Hermione leikittelikin jo mielessään ajatuksella siitä että jos se häntä salaa jostakin  piilosta tarkkaillut, olikin Draco. Mutta, olikohan poika edes tullut takaisin kouluun? no jos Draco olikin tullut kouluun, niin aivan varmasti Draco olisi nyt oman tupansa oleskeluhuoneessa jossa hän voisi kaikkein parhaiten vältellä kohtaamasta Hermionea. Mutta jos se salaperäinen tarkkailija ei ollutkaan Draco Malfoy, niin kuka se sitten oli?

Yhtäkkiä Hermionea vain puistatti niin paljon että hänen ihonsakkin meni melkein kokonaan kananlihalle. Entäpä jos se salaperäinen tarkkailija olikin ollut se sama, jonka läsnäolon Hermione oli tuntenut aikaisemminkin.. Sinä elokuisena iltana, kolme viikkoa sitten. Seuraavana iltana, sen aamun jälkeen milloin Hermione oli eronnut Dracosta lopullisesti ja milloin kaikki se mitä hänen ja Dracon välillä oli ollut lähes koko kesäloman ajan, oli ollut jo lopullisesti ohi. 

Hermione ihmettelikin vain nyt kirjastossa nurkassa yksin istuessaan, miksi hemmetissä hän oli silloin edes yrittänyt turhaan etsiä Dracoa siitäkin huolimatta vaikka hän oli tiennyt silloin ettei hän enää löytäisi Dracoa mistään.

 ' Miten hemmetissä joku minulle täysin tuntematon, outo tarkkailija olisi edes päässytkään noin vain tänne, sisälle linnaan? tai edes linnan pihamaan alueelle ilman ettei häntä edes huomattu lainkaan täällä? eihän sen edes pitäisi olla mitenkään mahdollista'

Hermione mietiskeli vain edelleen itsekseen. Hän nimittäin muisti kuulleensa jostakin jo ensimmäisenä koulu vuonna ettei linnaan tai edes sen alueelle noin vain voinut kuka tahansa sinne edes kuulumaton ulkopuolinen tulla hiippailemaan. Mutta. Entäs jos se tarkkailija tiesikin jonkun niistä salaisista käytävistä joiden kauttahan linnaan pääsikin helposti livahtamaan kenenkään huomaamatta? no siinä tapauksessahan jos se tarkkailija olikin joku koulun entisistä oppilaista, silloin hän tieisikin yhden tai useammankin niistä salaisista käytävistä.

Ajatuskin siitä, vain puistatti Hermionea lisää. Kun hän kuvittelikaan edes mielessään.. Kuinka joku hänelle tuntematon koulun entinen oppilas olikin tullut takaisin kouluu ihan vain huvikseen hiippailemaan sen käytäville ja kirjastoon hyllyjen väliin. Hermione vilkaisikin jälleen olkapäänsä ylii taakseen kuin todetakseen vain käytävän hänen takanaan olevan täysin hiljainen ja tyhjä. Hiljaa vain itsekseen huokaisten, Hermione istui uudelleen alas pöydän ääreen, päättäen keskittyä vain läksyihin joita hän oli alunperin tullutkin tekemään kirjastoon. Läksyjen lisäksi, Hermionen olisi keksittävä myös oikeasti uskottava selitys sille miksei hän ollutkaan tullut taikaolentojen hoidon oppitunnille. Oikeaa totuuttahan, Hermione ei vosi kertoa edelleenkään kenellekkään.

 * * * * *

Kun melkein puolisen tuntia oli jo kulunut. Hermione nousi vihdoin ja viimein ylös tuolista jossa hän oli istunut aivan hiljaa vain tekemässä läksyjä. Uhraamatta edes pienintäkään ajastusta mihinkään muuhun. Professori Snape kun oli jälleen tapansa mukaan määrännyt aivan kammotavan hankalat läksyt. Hermione oli jälleen kerran luettava jokaikinen tehtävä läpi useampaan kertaan, ennenkuin hän ymmärsi niistä mitään. Kuudennen kouluvuoden ensimmäisen oppitunnin jälkeen, Hermione olikin ensin epäillyt saaneensa aivan täysin eri tehtävät läksyksi professori Snapelta kuin muut olivat saaneet. Tarkistettuaan kuitenkin useampaan kertaan asian Harrylta. Hermione oli lopulta uskonut ettei asia ollutkaan ollut niin.

Hermionesta vain tuntui siltä ettei hän edistynyt edelleenkään laisinkaan nimenomaan siinä oppiaineessa, jota professori Snape opetti tänä vuonna.  Hermionella kun oli ollut jo aikaisempinakin vuosina vaikeuksia nimenomaan suojatumisessa pimeyden voimilta. No, viime vuoden jälkeen Hermionekin oli tuntenut osaavansa sittenkin edes jotakin. Kiitokset siitä eivät kuitenkaan kuuluneet viime vuotiselle opettajalle professori Umbridgelle ( se hirveä kammottava noita-akka ei olisi edes ansainnut minkäänlaisia kiitoksia.), vaan Harrylle. Hermione oli saanut silloin jopa aikaan onnistuneen suojeliuksen, jollaista hän ei ollut uskonut viiden kouluvuoden alussa oppivansa koskaan.

' Kaikila pitäis ehdottomasti olla edes yksi samankaltainen paras ystävä kuin minulla jo on. ' Hermione ajatteli hiljaa itsekseen, kävellessään yksin linnan hiljaisella ja täysin autiolla käytävällä poispäin kirjastosta. Hermionen suuntana oli nyt ensiksi Rohkelikon tupa ja sen jälkeen suuri sali. Hermione halusi ensin viedä koululaukkunsa makuusaliin sekä myöskin vaihtaa ylleen mukavammat vaatteet ennen päivälliselle menoa.

Ja sitten ihan odottamatta. Hyvin ikävältä ja myös surulliselta tuntuva ajatus vain hypähti Hermionen mieleen.

' Olisiko hän yhä edelleen toinen paras ystäväni. Siis sen jälkeen jos/ kun hänelle jonakin päivänä saisi tietoonsa, minun salailleen häneltä asiota, ja myöskin se että olen valehdellut hänelle.. Kääntäisikö hän silloin vain selkänsä lopullisesti minule, eikä enää koskaan kuuntelisi minua tai puhuisi minulle sanaakaan, kun yrittäisin selittää hänelle miksi tein niin.  '

Ne ajatukset saivat Hermionen oikeasti säikähtämään pahasti. No, tietenkin Harry olisi. Sillä eihän tämä salaisuus jota Hermione edelleen piilotteli sisimmässään tulisi paljastumaan koskaan. Hermione kun oli ihan oikeasti valmis viemään salaisuutensa vaikka hautaan mukanaan. Jos hän sillä teolla saisi pidettyä Harryn, toisen parhaan ystävänsä edelleen elämässään.

Hermionen askeleet johdattivat hänet kuin itsestään melkein Rohkelikon tuvan sisäänkäynnille saakka. Noh, olihan Hermione kulkenutkin lkaikki nämä monet, niin tutu portaat ylös ja alas, edestakaisin. Välillä myös juosten monia satoja kertoja näiden kuluneiden kouluvuosien aikana.  Joten, Hermionella ei ollut lainkaan edes vaaraa kompastua portaissa, niin tutut ne hänelle jo olivat, ei edes juosressa. Unissaan, Hermione ei kuitenkaan koskaan lähtisi vaeltelemaan niille portaille. Ne kun saattoivat toisinaan liikkua itsekseen koska tahansa. Joten unissäkävely sattaisi olla oikeasti vaarallista niillä portailla. 

Hermione toruikin itseään hiljaa toistamiseen mielessään saadessaan itsensä kiinni jälleen vilkuilemasta siihen suuntaan josta mentiin matalat portaat alas käytävään joka johti Luihuisen tupaan, kun hän käveli linnan suuren aulan läpi.

' Ihan kuin minä oikeasti saisin vielä joskus luvan mennä siihen käytävään. Luihuiset kun eivät pidä siitä muutenkaan jos käytävällä joka johtaa heidän tupaansa seikkailee joku sinne kuulumaton. Varsinkaan Rohkelikko.' 

Hermione ajateli itsekseen, samalla muistaen yhtäkkiä myös sen yhden aivan hirveän päivän kun hän oli aivan vahingossa toistamiseen eksynyt juuri siihen käytävään, minne hän ei todellakaan kuulunut. Se erehdys oli tapahtunut kolmantena koulu vuonna. Vain muutama päivä Halloweenin jälkeen. Hermione oli silloinkin vain aivan vahingossa eksynyt jo toistamiseen väärälle käytävälle. Luihuisen tupaan kun pääsi näet muualtakin, kuin vain linnan aulasta. Mutta eihän Hermionella ollut silloin pienintäkään aavistusta siitä, eihän hän ollut seikkaillut pitkin linnaa näkymättömyys viitan alla, karttaa tutkien. Niinkuin eräs toinen Rohkelikko oli tehnyt useammankin kerran, ollessaan omilla luvattomilla seikkailuillaan. Ja tietenkin, Hermione oli kohdannut silloinkin, kenenpä muunkaan kuin Draco Malfoyn. Tai itseasiassa, Hermione oli silloin melkein kävellyt päin Dracoa, vain koska hän ei ollut huomannut poikaa ajoissa. Draco tietenkin oli väistynyt silloin liioitellun kauaksi käytävällä,  huomattuaan Hemionen juuri ajoissa ennenkuin Hermione ehti törmätä Dracoon.

Sitä yli kaksi vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista muistellessaan, Hermione tunsi jälleen inhottavavn kylmän puistatuksen vartalollaan. Kun Hermione muisti kuinka ilkeä ja ylimielinen Draco Malfoy olikaan silloin. Draco oli silloin jo toistamiseen uhannut kirota Hermionelta silmät päästä jos Hermione ei heti painuisi helvettiin siitä käytävästä.

" - Häivy helvettiin ja heti kuraverinen! ja jos uskallatkaan enää kertaakaan eksyä tai ottaa edes yhden askeleenkaan, vahingossakaan tähän suuntaan. Kiiroan sinut niin, ettet näe enää koskaan yhtään mitään!"

Yhä edelleen, yli kahden vuoden jälkeenkin. Hermione muisti  aivan tarkasti ne sanat jotka Draco Malfoy oli silloin huutanut hänen peräänsä.

Hermione lausui kuuluavasti oman tupansa tunnussanan ja käveli sitten oviaukosta sisälle tuttuun ja turvalliseen viinipuna- kultaiseen niin lämpimään ja kutsuvaan oleskeluhuoneeseen. Melkein heti, Hermionen havaitsi yhdellä pöydllä taitetun pergamentin jonka päälle oli kirjoitettu hänen nimensä. Siinä, ilmeisesti olivat taikaolentojen hoidon oppitunnin muistiinpanot.

Kukapa muukaan ne olikaan kirjoittanut Hermionelle, kuin Harry. Siitä käsialasta Hermione ei vain erehtynyt koskaan.. Ronin käsiala kun oli useimmiten niin sotkuista ettei siitä tahtonut aina saada edes selvää. Pergamentin päällä oli myös lyhyt viesti Harrylta, jossa luki:

-- Hermione! ihmettelen yhä miksi sinä et tullut tunnille? eihän se ole sinun tapaistasi, useinkaan jäädä noin vain tulematta. Onko, nyt tapahtunut jotain? vai tiedätkö sinä jotakin, mistä et vain kerro minulle, Mione? - Harry --

 

 ' Usko pois vain, Harry. Minulla oli tällä kertaa okein hyvä syy olla poissa oppitunnilta. Silti, vaikka poissaoloni aiheutti varmasti ainakin kymmen tupapisteen menetyksen Rohkelikolle. Ja, ehei. Sinulla ei edelleenkään ole mitään syytä huoleen, Harry. Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa sinulle, josta sinä et jo tietäisi. '

 

Hermione ajatteli vain edelleen niin, silti vaikka tunsikin taas yhden ikävän, kipeää tekevän pistoksen sydämessään. Hermione vain tunsi sen jokaikinen kerta kun hän edes ajatuksissaankaan valehteli toiselle parhaalle ystävälleen. Harry kun oli vielä Hermionelle se tärkeämpi.  Hermione kun ei vain uskaltanut millään kertoa totuutta, Harrylle. Ei edes siitäkään, miksi hän oli ollut tänään poissa viimeiseltä oppitunnilta. 

Hermione otti Harryn viestin sekä taitetun pergamentin mukaansa pöydältä ja käveli sitten kohti portaita jotka johtivat tyttöjen makuusaleihin. Mielessään Hermione saattoi kuvitella hyvin selvästi myös Hagridin pettymyksen kun yksi hänen suosikki oppilaistaan ei ollutkaan tullut oppitunnille. Hermione päättikin ihan ensimmäiseksi pyytää anteeksi, nimenomaan poissaoloaan oppitunnilta heti kun hän sattuisi näkemään Hagridia. Ehkäpä se onnistuisi jo päivällisen jälkeen.

Käveltyään sisään siihen makuusaliin jossa hän nukkui, muutaman muun kuudesluokkalaisen tytön kanssa. Hermione heitti vain koulussa käyttämänsä tupakaavun, huolettomasti tuolin selkänojalle. Vaihdettuaan ensin mukavammat vaatteet ylleen sekä myös suoristettuaan hiuksiaan hieman pienellä yksinkertaisella taialla. Hermione lähti ulos makuusalista, ja myöskin Rohkelikon tuvasta mennäkseen päivälliselle suureen saliin.

 

 * * * * *

 

" - Sinulta jäi valitettavasti kuulematta, se millainen meteli täällä olikaan ihan hetki sitten. "

Ginny Weasley nojautui heti kuiskaamaan pöydän yli, kun Hermione oli ensin istunut alas Rohkelikon tupapöytään suuressa salissa. Ennenkuin Hermione ehti edes avata suunsa, Ginny kuiskasi uudelleen hiljaisemmalla äänellä.

 

" - Arvaappa kuka päätti tulla kouluun. "

 

Ne hiljaiset sanat kuultuaan, Hermionen sydän oli vaarassa jättää useamman kuin vain yhden lyönnin väliin. Voisiko se nyt, ihan oikeasti olla totta? sen oli pakko olla, sillä eihän Ginny tahallaan huijaisi Hermionea. Hermionen oli kuitenkin hyvin vaikeaa uskoa sitä joten hän kävikin mutaman lyhyen sekunnin ajan pientä, aivan selkeää väittelyä päänsä sisällä.. Vain itsensä kanssa, kahden ajatuksen välillä. ' Annanko minä nyt vain koko asian olla? vai vilkaisenko ihan nopeasti vain, yhden ainoan kerran taakseni?.'

" - Minä kun jo ehdin ajatella niin että nyt hänestä päästiin eroon lopullisesti."

 

Hermionekin kuuli aivan selvästi Ron Weasleyn äänen. Miten hän olisikaan voinut välttyä edes kuulemasta sitä, kun Ron istui kuulomatkan päässä Hermionesta. Harry vieressä, toisella puolella pöytää.

 

" - Ja nyt yhtäkkiä se ylimielinen kusipää vain käveli suureen saliin kuin olisi ollutkaan poissa. " 

Kuullessaan ne sanat, Hermione ei uskonut enää erehtyvänsä siitä kenstä Ron puhui noin isoon ääneen. Koska koko koulussa oli vain yksi ainoa, jota Ron edes nimitteli sillä tavoin.  Draco Malfoy oli nyt ihan oikeasti tullut kouluun. Ja vain varmistuakseen siitä. Hermione vilkaisi vain yhden ainoan kerran ihan varovasti olkapäänsä yli taakseen.

Ja siinä, Draco Malfoy ihan oikeasti oli, istui omalla paikallaa Luihuisen tupapöydässä. Drusilla Snapen, oikealla puolella.  Dracolla oli vielä yllään se niin tuttu musta ja niin ihanan pehmeä hupari jonka Hermionekin oli nähnyt Dracon käytössä kolmeannesta kouluvuodesta lähtien. Sama huppari jota Hermionekin oli saanut lainata muutaman kerran kuluneen kesäloman aikana. Draco oli aivan selvästi myös  syventynyt ilmeisesti hyvin tärkeään keskusteluun, Drusillan kanssa.

Sen verran vain, Hermione ehti painaan mieleensä ennenkuin hänen oli vain pakko kääntää katseensa poispäin. Se olisi nimittäin ollutkin hyvin vaarallinen tilanne. Jos Draco olisikin yhtäkkiä huomannut, ihan vahingossakin vain Hermionen katselevan häntä.

 

Hermionesta kuitenkin tuntui vihdoin siltä kuin jotajin hyvin raskasta ja painavaa olisi vain pudonnut pois painamasta hänen edelleen haavoittunutta sydäntään. Hermione oli vain oikeasti niin helpottunut. Hermione ihmetteli itsekkin jo, miksi hemmetissä hän edes oli ollutkaan ilmeisesti aivan turhaan huolissaan ja peloissaan siitä, ettei hän näkisikään Dracoa enää koskaan. Draco Malfoy kun näytti olevan aivan täysin kunnossa, ihan vain nopean vilkaisun perusteella jonka Hermione oli tehnyt.

 

Ja hetkisen kuluttua Draco Malfoy saikin koko Luihuisen pöydän nauramaan, ilmeisesti vain sanomalla jotakin mitä Hermione ei sillä kertaa valitettavasti kuullut.  Se oli luultavasti vain taas jotakin, mikä sattui olemaan vain Luihuisten mielestä hauskaa. Siitäkin huolimatta Hermionellakin oli vaikeuksia piilottaa jälleen hymyään, kun hän kuuli vihdoin myös Dracon nauravan.

Ja täsmällen samalla hetkellä, Hermione sai itsensä kiinni vain ajattelemasta:  ' Ei hemmetti! minullahan oli ihan oikeasti ikävä tuota naurua.'