Goodbye Draco:

 

Goodbye Draco: 💔

-- osittainen Dramione fanfiction: -

 

OSA 1:

Luku 3:

 

Hermione pov:

 

Ensimmäinen ilta kouluun paluun jälkeen oli Hermione mielestä ihana, koska hän vain rakasti olla taas tutussa, turvallisessa ja aina niin kotoisassa linnassa. Mutta samaan aikaan jotakin oli pahasti pielessä. Hermione ei ollut nähnyt vilahdustakaan Draco Malfoysta. Ei laiturilla 9 ja 3/4, ennen junan lähtöä, eikä myöskään junassa koko matkan aikana. Noh, mutta toisaalta Hermione ei ollut uskaltanut edes vilkaistakkaan siihen vaunuosastoon jossa melkein kaikki Luihuiset olivat. Dracokin saattoi siis aivan hyvin olla siellä, koko matkan ajan. Onnistuen sillä tavoin ainakin kohtaamasta Hermionea.

 

 Se ei toisaalta ollut mikään yllätys, Hermionelle. Siis, kun Draco noin vain piiloutui häneltä. Sillä, Ei. Hermione ei uskonut lainkaan siihen, että Draco olisi yhtäkkiä alkanut pelätä satunnaisia kohtaamisia junan käytävillä. Nimeomaan hänen, Hermionen kanssa.

Mutta Hermioneakaan ei hirveämmin ollut houkutellut, junassa istuessaan.  Ei edes ajatuksenakaan se että hän olisikin yhtäkkiä vain nähnyt Dracon kävelevän juurikin sen vaunuosaston ohitse jossa Hermione sattui istumaan yhdessä Ronin, Harryn ja Ginnyn kanssa. Ja vieläkin vähemmän se olisi houkutellut Hermionea. Jos. Hän olisi vain yhtäkkiä noin vain, täysin huomaamattaan törmännyt Dracoon junan käytävillä.

' Miltähän se olisi tuntunutkaan.. Siis jo olisinkin kohdannut Dracon, yhtäkkiä junamatkan aikana? siis jos Draco ihan oikeasti olisi ollut junassa? tai. Miltähän se mahtaisikaan tuntua nyt. Jos vilkaisen taakseni vain kerran ja huomaan Dracon istumassa Luihuisen pöydässä, omalla paikallaan?.'

Hermione pyöritteli vain niitä kahta ajatusta itsekseen hiljaa mielessään istuessaan Rohkelikon tupapöydässä, suuressa salissa. Sitäkö Hermione nyt vain odottikin.  Kuulevansa yhtäkkiä Dracon äänen, sekä myöskin ne Hermionelle niin tutuksi tulleet askeleet selkänsä takaa kun Draco Malfoy ohittaisi hänet, kävellessään kohti Luihuisen, oman tupansa pöytää?.

Mutta. Yhä edelleen. Hermione Granger vain tiesi, edes taakseen vilkaisematta. Luihuisen tupapöydässä oli edelleen se yksi paikka tyhjänä. Ja se paikka pysyisikin tyhjänä jos Draco Malfoyn poissaololla koulusta oli edes vähänkään tekemistä sen kanssa, mitä Hermione oli omin silmin, ihan vahingossa sattunut näkemään. Käydessään yksin ostoksilla Viistokujalla, vain päivää ennen lähtöään Ronin luo.

Se, mitä Hermione oli silloin vahingossa nähnyt. Oli yhtäkkiä vain hypähtänyt taas häiritsemään hänen ajatuksiaan. Siltikin, vaikka Hermionen pää oli jo muutenkin täynnä sekavia ajatuksia. Joten, miksi hemmetissä tämänkin ajatuksen piti hypätä niiden sekaan, vain hämmentämään niitä lisää? Noh, entäpä sitten Hermionen öisin näkemät unet? ne olivat aivan yhtä sekavia, kuin hänen ajatuksensa. Joten oliko se edes ihmekkään, ettei Hermione ymmärtänyt niistä mitään herättyään?

Mutta. Kuitenkin. Ne unet. Toistuvat unet. Näiden kahden kuluneen viikon aikana. Ne unet. Joita Hermione oli nähnyt vain Draco Malfoysta. Ne unet, niistä jokaikisen. Hermione vain muisti. Kokonaan alusta loppuun, pienen pientäkään yksityiskohtaa niistä unohtamatta.

 

 Kuullessaan yhtäkkiä tutun äänen jostain selkänsä takaa, Hermione vain havahtui ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Se ääni joka oli kantautunut myös hänen korviinsa, ei Hermionen harmistukseksi edelleenkään kuulunut Dracolle.  Se ääni kuului yhdelle, myös Luihuisen tupaan kuuluvalle myös kuudes luokkalaiselle tytölle. Drusilla Snape seisoi siis jossakin lähellä. Hermione kun erotti selkeästi jokaikisen sanan jonka Drusilla sanoi. Ilmeisesti keskustellessaan isänsä, Luihuisen tuvanjohtajan ja myös koulun hyvin arvostetun taikajuomien, liemien ja myrkkyjen asiantuntijan professori Snapen kanssa.

" - Miksi et kerro edes minulle mitään, isä? tiedät aivan varmasti, missä Draco on nyt ja myöskin syyn siihen miksei hän ole tullut kouluun?."

" - Tästä asiasta ei keskustella täällä. "

Se oli valitettavasti ainoa lause, joka kantautui myös Hermionen korviin. Sen lauseen lisäksi siis, jonka Drusilla sanoi, edelleen puhuen professori Snapelle joka oli vain ilmeisesti vain olla kuuntelematta.

" - Näinkö vähän sinä ihan oikeasti välität siitä, kuinka huolissani minä olen? Isä, Draco on paras ystäväni."

Niiden sanojensa jälkeen. Drusilla meni istumaan Luihuisen tupapöytään omien ystäviensä seuraan ja myös hänen äänensä katosi jälleen kokonaan Hermionen korvien kuulomatkan ulkopuolelle. Hermione ei kuitenkaan voinut olla miettimättä.. Missä ihmeessä Drusilla oli ollut, tähän hetkeen asti? noh, siihen kysymykseen Hermione ei koskaan saisi vastausta. Nimittäin. Drusilla Snape inhosi Hermionea, eikä ikimaailmassa suostuisi puhumaan yhtäkään sanaa.. Ei varsinkaan Hermionelle, ei edes ' komennu ' kirouksen alaisena.

 

Päivät kuluivat ja kulkivat eteepäin, yksitellen. Ja EI. Hermione Granger ei nähnyt edelleenkään, ei edes varjoakaan Draco Malfoysta. Noh, tosin. Kolmantena iltana kouluun palaamisensa jälkeen, ollessaan kirjastossa päivällisen jälkeen. Mitäpäs muutakaan kuin läksyjään tekemässä.  Hermione oli luullut nähneensä Draco Malfoyn. Tai siis. Kauempana kirjaston yhdellä käytävällä oli seissyt joku vaalea poika selin häneen.  Poika oli myös ollut samanpituinen kuin Draco Malfoy. Mutta. Kun Hermione oli vilkaissut alaspäin, ihan vain muutaman lyhyen sekunnin ajan vain kirjoittaakseen muistiin mieleensä hypänneen lyhyen lauseen. Se hänestä kauempana seisonut vaalea poika oli jo ehtinyt kadota jonnekkin, kun Hermione oli nostanut katseensa pois pergamentista, edessään pöydällä.

Joten. Hermione ei ehkä koskaan saisi selville totuutta siitä, oliko hän ihan oikeasti nähnyt Draco Malfoyn kirjastossa. Vai oliko se ollutkin vain joku muu poika, joka vain etäisesti näytti samalta? no olipa se asia mitenpäin hyvänsä. Hermione ei sen illan jälkeen nähnyt samaa poikaa udelleen missään. Joten hyvin pian Hermione alkoi uskoa vain kuvitelleensa sen mitä näki. 

Mutta. Siitäkin huolimatta. Yhä edelleen iltaisin, kun Hermione istui yksin omalla sängyllään ikkunan vieressä, aivan hiljaa ulos katsellen. Hermionen mielessä oli vain yksi ainoa kysymys:  'Missä Draco Malfoy ihan oikeasti oli?'

Päivien jatkaessa vain kulkuaan hiljalleen eteenpäin. Myös Hermionen sisimmässä alkoi kasvaa suuremmaksi ajatus ja tunne siitä, että hänen olisi kerrottava siitä mitä hän sattui vahingossa näkemään Viistokujalla. Myös, Drusilla Snapelle. Mutta, kertokaapas se. Kuinka hemmetissä Hermione edes voisi yrittääkkään puhua Drusillalle. Drusilla Snape kun oli lähes aina ystäviensä seurassa, kun Hermione sattui näkemään hänet koulun käytävillä tai kirjastossa. Oppitunneilla kun ei voinut keskustella ollenkaan omista asioistaan, jos ei siis halunnut aiheutata turhia pisteiden menetyksiä omalle tuvalleen.

Kesken toista muodonmuutosten oppituntia sinä aamuna. Hermione vilkaisi varovasti kerran vain taakseen, kohti hänestä pari riviä kauempana luokassa istuvaa Drusilla Snapea. Hermione huomasi heti, ettei Drusilla keskittynyt laisinkaan tunnila opiskeltaviin asioihin. Sen sijaan, Drusilla näytti vajoneen syvälle omiin ajatuksiinsa, sen sijaan että hän olisi kuunnellut keskittyneesti professori McGonagallin opetusta.  Drusilla katselikin vain luokan ikkunasta ulos, nojaten päätään toiseen käteensä. 

Eikä hän näyttänyt myöskään kuulevan yhtäkään sanaa siitä, mitä hänen vieressään istuva myöskin Luihuisen tupaan kuuluva tyttö sanoi.

' Drusilla miettii aivan varmasti saamaa kuin minäkin mietin lakkaamatta. ' 

Hermione ajatteli vain hiljaa itsekseen, samalla kääntäen katseensa poispäin kokonaan niistä kahdesta Luihuisesta. Hermione ei vain halunnut jäädä kiinni taakseen vilkuilusta. Koska jos se hopeanvaalea hiuksinen tyttö huomaisi sen, kertoisi hän siitä aivan varmasti myös vieressään istuvalle Drusillalle.

' Jos en saa tilaisuutta edes yrittää puhua Drusillalle tänään, on minun tehtävä se huomenna. Ja vain pysäytettävä Drusilla, välittämättä siitä vaikka joku meidän tuvasta näkisikin sen tilanteen. Minä en vain voi, en millään voi enää pitää sitä vain itselläni mitä näin vahingossa. En ainakaan, Drusillalta, Dracon parhaalta ystävältä. "

 

Hermione vain teki samointein sen hiljaisen päätöksen, vain itsensä kanssa. Hän menisi puhumaan Drusillalle viimeistään huomenna. Eikä välittäisi sillä kertaa vähääkään siitä, kuulisivatko muutkin Luihuiset siitä. Koska. Huomisesta alkaen, Draco Malfoy oli ollut jo kokonaisen viikon poissa koulusta. Ja yhä vain ajatuksena. Hermione oli alkanut jo hiljalleen hyväksyä mielessään sen tosiasian ettei Draco Malfoy ehkä tuliskaan kouluun.

Mutta. Ei. Hermione ei vain halunnut millään hyväksyä tai uskoa ettei hän ehkä näkisi Dracoa enää koskaan. Hermione kun ei vain voinut ymmärtää, ei sitten millään miksi hemmetissä Draco Malfoy olisi nyt yhtäkkiä vain päättänyt jättää kokonan tulematta kouluun? miksi vasta nyt kun koulua oli muutenkin jäljellä enää kaksi vuotta? vai. Oliko syynä Dracon poissaololle jotain muutakin? Jotakin pahaa, ellei jopa myös vaarallistakin? sellaista mistä Hermionella ei ollut pienintäkään aavistusta.

Seuraavana aamuna, matkalla suureen saliin aamiaiselle. Hermione näki portaita alas kävellessään juuri sen Luihuisen jota hän oikeastaan etsikin. Drusilla Snape näet käveli ne muutamat matalat kiviportaat ylös linnaan aulaan, pois käytävästä joka johti Luihuisen tupaan. Hermione vain tiesi sen, sillä olihan hänkin ihan vahingossa vain, yhden ainoan kerran eksynyt juuri siihen samaan käytävään. Ja sanalla kertaa, Hermione oli myös joutunut erittäin inhottavaan sekä myös häntä yhä edelleen välillä puistattavaan ( jos Hermione vahingossakaan erehtyi muistelemaan sitä.) tilanteeseen Draco Malfoyn kanssa.  Ja siltinkin, vaikka Hermione ja Draco olivat olleet silloin kaksitoista vuotiaita. Oli Draco Malfoy osannut jo silloin käyttäytyä uhkaavasti, uhaten kirjaimellisesti kirota Hermionelta silmät päästä jos Hermione ei heti häipyisi helvettiin siltä käytävältä. Hermione oli oikasti pelästynyt ensimmäisen kerran elämässään silloin. Mutta ihan aiheesta, sillä olihan hän ollut silloin käytävässä, jolle hänellä ei edes ollut mitään asiaa. 

 

Ja juurikin sen kohtaamisen jälkeen. Hermione olikin varonut tarkasti astumasta enää askeltakaan kohti sitä käytävää, jota ainoana koko linnassa valaisivat itsekseen syttyvät ja sammuvat soihdut. 

 

Drusilla Snape näytti sinä aamuna olevan jälleen täysin uponneena omiin ajatuksiinsa että hän miltein käveli ensin päin Hermionea.  Nopealla vilkaisulla tehdyn arvion mukaan,  Drusilla ei ilmeisesti ollut nukkunutkaan edellistä yötä kovinkaan hyvin.

No, mutta. Drusilla Snape ei tietenkää ensin ilahtunut laisinkaan kohotettuaan katseensa, huomatakseen vain Hermionen, sen mukamas kaiken kaikesta tietävän kuraverisen seisomassa melkein hänen edessään.

Hermione kyllä tiesi sen kertomattakin, ettei hän kuulunut niihin ihmisiin joita kukaan Luihuinen haluaisi vapaaehtoisesti nähdä ensimmäiseksi aamulla, heräämisen jälkeen. Heti oman tuvastaan poistuttuaan.

 

 Eihän Hermione edes odottanutkaan mitään sellaista. Hermione oli nimittäin kuullut sen inhottavan haukkuma sanan ' kuraverinen' näiden kuluneiden vuosien ajan, useammankin kerran myös Drusilla Snapen suusta. Hermione oli myöskin aivan varma siitä, että Drusilla oli oppinut sen Draco Malfoylta.

Mutta nyt. Hermionen olisi vain kerättävä kaikki rohkeutensa kasaan, ennenkuin tämäkin tilaisuus puhua Drusillalle menisi ohitse. Suuressa salissa Hermione ei vain voisi tehdä niin. Ei missään nimessä muiden Luihuisten, eikä myöskään Rohkelikkojen silmien edessä.

" - Meidän pitäisi puhua Dracosta, Drusilla. "

Hermione katui samointein sanojaan, ne ääneen lausuttuaan. Ensinnäkin.. Hermionen ei olisi missään nimessä pitänyt puhua Draco Malfoysta vain käyttämällä pelkästään etunimeä. Miten hän saattoikaan noin vain unohtaa sen. Entäs jos. Drusilla Snape alkaisikin epäillä jotakin, sellaista mitä Hermione ei missään nimessä halunnut kenenkään saavan tietoonsa. Ja toiseksi. Hermione olisi voinut myös hieman harkita äänensävyään, ennenkuin sanoi mitään. Hermionehan oli kuulostanut huolestuneelta, minkä hän itsekkin huomasi liian myöhään.

 

Drusilla Snape ei kuitenkaan vastannut ensin sanallakaan Hermionelle ja katsoikin Hermionea niinkuin  hänen edessään olsi ollut vain ilmaa. Joten. Hermione päättikin samointein yrittää uudestaan, eri tavalla. Nyt hän ei vain voinut luovuttaa, ei näin helposti.

 

" - Ihan oikeasti, Drusilla. Minulla olisi tärkeää kerrottavaa sinulle. Vain koska sinä olet Draco Malfoyn paras ystävä. En vain voi tai osaa ymmärtää sitä, miksi Draco Malfoy haluaisi salailla sellaista sinulta. "

 

" - Mitä Draco haluaa salailla minulta?."

 

Drusilla Snape täysin odottamaton kysymys, yllätti Hermionen ensin.  Sillä edes oppitunneilla, Hermione ei ollut saanut kertaakaan vastausta yhteenkään kysymykseensä. Ja ennenkuin Hermione ehti edes avata suunsa, sanoakseen jotakin. Drusilla jatkoikin puhumista niin rauhalliseen sävyyn että se sai Hermionen yllättymään täysin uudellen.

' Oliko jonkin Drusilla Snapen suhtautumisessa Hermioneen muuttunut? vai mitä ihmettä tämä nyt oli?'

" - Minulle vain tuli yhtäkkiä tunne, siitä että meidän olisikin hyvä keskustella tästä sinun asiastasi.. Mahdollisimman pian." 

 

Hermionen mielestä, Drusilla kuulosti aivan isältään professori Snapelta puhuessaan, vaikkei hän sanonutkaan siitä mitään ääneen. Ja kun Hermione oli taas aikeissa sanoa jotakin, hän yhtäkkiä päättikin odottaa vielä hetkisen. Jos Drusillalla olisikin jotakin sanottavaa. Hermione inhosi itsekkin sitä, kun joku toinen puhui hänen puheensa päälle kun hänellä itsellään oli vielä sanottavaa.

" - Menen nyt kuitenkin aamiaiselle ensin. Jos siis vain viitsit odottaa hetkisen. Eipäs kun, odotas. En taida sittenkään ehtiä keskustelemaan sinun kanssasi nyt, siitä sinun asiastasi. En ennen ensimmäisiä oppitunteja. Joten sopisiko siis lounastauko paremmin?.'

Hermione huokaisi ensin hiljaa sisimmässään, lähinnä helpotuksesta. Hän voisi nyt vihdoin jakaa huolensa ja myöskin pelkonsa Dracoa kohtaan, jonkun toisenkin kanssa, joka oli vieläpä Dracon paras ystävä.

" - Se sopii minullekkin. Tämä asia kun ei vain voi jäädä odottelemaan. "

 

Ne sanat olivat Hermionen vastaus Drusillalle. Ennenkuin Hermione ohitti Drusillan mennäkseen vihdoin aamiaiselle. Ja kun Hermione vilkaisi vain kerran Drusillaa hän huomasi Luihuisen tuvan tytön katsovan häntä hieman kummallisesti.

' Toivottavasti Drusilla ei vain huomannut mitään outoa, minussa. Siis, kun yritän edelleen salailla yhä elossa olevia tunteitani Dracoa kohtaan.? ei, niin ei missään nimessä saa käydä. Sen salaisuuden ei kuulu koskaan paljastua tai tulla julki kenellekkään Luihuiselle. Draco ei todellakaan tule pitämään siitä, jos se kaikki mitä minulla ja hänellä oli kesälomalla olisikin koko Luihuisen tuvan tiedossa, jos/kun Dracon päättäisikin tulla kouluun. Draco aivan varmasti raivostuisi ja pahasti siitä ja kostaisi sen heti tietenkin minulle. Mutta toisaalta. Dracohan on aina vihaisena, niin hemmetin seksikäs. '

Ne ajatukset vain pyörivät Hermionen mielessä, (sekä myöskin ne täysin julkaisu kelvottomat ajatukset Draco Malfoysta vihaisena, sekä myöskin siitä mitä siinä tilanteessa voisikaan seurata hänelle, Hermionelle. ), hänen kävellessään suuressa salissa kohti Rohkelikon tupapöytää. Sinä aamuna Luihusen tupapöydästä ei kuulunut minkäänlaisia ilkeyksiä Hermionelle, joten ehkäpä se Drusilla outo, kummallinen katse olikin merkinnyt jotain aivan muuta. Hermione istuikin siis alas tupansa pöytään ja keskittyi sitten vain valitsemaan mitä hän söisi aamiaiseksi.

Hermione vilkaisi kuitenkin yhden ainoan kerran, hyvin varovasti taakseen. Vain huomatakseen jälleen Draco Malfoyn paikan pöydässä edelleen tyhjänä. Draco ei siis edellenkään ollut tullut kouluun? mitäköhän ihmettä Hermione olikaan siis koko eilisen illan odottanut? samalla hetkellä, Hermionesta tuntuikin siltä kuin myös suuren salin ikkunoista näkyvä kaunis syyskuun aamun aurinko olisi näyttäytynyt vain tullakseen nauramaan hänelle.

" - Huomenta. ! Hermione kuuli Ginny Weasleyn iloisen äänen toiselta puolelta pöytää.

" - Huomenta." Hermione vastasi myös iloisesti ystävälleen. Samalla säikähtäen sisimmässään sitä itsekkin kuinka tekaistun iloinen hänen äänensävynsä sinä aamuna olikaan.

Noh, mutta. Tottahan se oli. Hermione ei vain osannut olla laisinkaan iloinen. Ihan oikeasti. Ei, vaikka hän oli taas siellä missä hänen kaikki ihan oikeat ystävänsä myös olivat. Siitäkin huolimatta, Hermione ei edellenkään vain voinut tai osannut olla aidosti iloinen tai onnellinen. Hän vain yhä ikävöi salaa jo mennyttä kesää ja sitäkin enemmän Dracoa.

 

Aamiaista syödessään, Hermione vilkaisi myös nopeasti lukujärjestystään. Huokaisten helpotuksesta, huomatessaan ettei hänellä ollut mitään hankalan ja keskittymistä vaativan aineen oppituntia ensimmäiseksi, heti aamiaisen jälkeen.  Jos siis, ensimmäiseksi tänä aamuna olisi ollut kaksois oppitunti muodonmuutoksia, suojautumista pimeyden voimilta tai taikajuomia. Hermione olisi sitten ihan tosissaan ensimmäisen kerran koskaan harkinnut luvatonta poissaoloa, käyttämättä siis laisinkaan ajankääntäjää.  Sillä, Ei. Hermionen keskittyminen opiskeluun ei ollut nyt parhain mahdollinen. 

Hermione oli jälleen nukkunut edellisen yön huonosti. Ensinnäkin. Hän oli valvonut melkein keskiyöhön asti, maaten vain kyljellään sängyssään ikkunasta tummalle yötaivaalle katsellen. Ja ei, mitään muuta Hermione ei ollut ajatellut kuin vain Dracoa. Ja juuri ennen nukahtamistaan. Hermione oli vihdoin uskaltanut myöntää sen vain itsellen: Hemmetti, hänellä vain oli edelleen niin kova ikävä Dracoa.

Niin hemmetin kova ikävä, että se pisteli Hermionen sydäntä ilkeästi. Ei. Draco ei onnistunut särkemään Hermionen sydäntä täysin palasiksi, mutta onnistui kuitenkin haavoittamaan sitä pahasti. Siksi tämä kaikki sattuikin niin paljon Hermioneen, ja ehkäpä myös siksi ettei Hermione edellenkään millään halunnut unohtaa Dracoa. Ja sitten kun, Hermione oli vihdoin nukahtanut. Oli hän nähnyt vain suloisia unia. Draco Malfoysta, jota hän vain yhä edelleen rakasti niin paljon.

Goodbye Draco:

GOODBYE DRACO: 💔

-- osittainen Dramione fanfiction: -

 

OSA 1: 

Luku 1:

Hermione pov:

Kaikki kesällä tapahtunut oli peruuttamattomasti ohi, niinkuin myös kesä joka oli ollut koko Hermionen melkein kuusitoista vuotta kestäneen elämän parhain ja myös se kesä jota hän ei ehkä koskaan unohtaisi. Miten aika olikaan mennyt niin nopeasti ja päivät olivat vain vaihtuneet niin nopeasti..? koskaan ennen ei kesäloma koulusta ollut tuntunut näin lyhyeltä.. Ja nyt.  Rohkelikon tuvan tytöllä oli jäljellä vain kauniita, onnellisia muistoja jotka hän oli lukinnut talteen sydämeensä ettei hän vain milloinkaan, edes vahingossa kadottaisi niitä..

 

Ne olivat muistoja.. Muistoja salaisista, kesällä kahden kesken vietetyistä hetkistä Luihuisen tuvan edelleen suosituimman pojan, Draco Malfoyn kanssa. Ne hetket. Vaikka ne olivatkin olleet kiellettyjä, ne olivat myös olleet Hermionelle niin korvaamattomia, tärkeitä ja rakkaita.  Muistot.. Niistä vain salaa, piilossa katseilta vaihdetuista suudelmista. Kun Luihuisen tuvan poika ja Rohkelikon tuvan tyttö tapasivat toisiaan salaa kesäöisin.. Ne muistot vain saivat Hermionen yhä värähtämään, vain sisimmässän.

 Hänellä ei vain ollut lupaa.. Ei, hänellä ei ollut ikinä, koskaan milloinkaan lupaa tehdä mitään sellaista, mitä kuluneen kesän aikana oli tapahtunut.. Ja kun koulu alkaisi syyskuussa, Hermionella ei olisi missään tilanteessa, edes syytä lähestyä Draco Malfoyta. Ei, edes syytä pysäyttää Dracoa koulun käytävillä tai pihamaalla. Ei, edes silloinkaan vaikka Hermionella olisi mielessään jotakin mistä keskustella.. Ja minkäänlainen koskettaminen, ei todellakaan olisi hyväksyttävää.

Nyt Hermionen oli vain aika palata entiseen. Takaisin omaan elämään, siihen millaiseksi se oli jäänyt koulun loputtua. Ja aloittaa kuudes, toisiksi viimeinen kouluvuosi.

Mutta miten ihmeessä. Hermione onnistuisi salaamaan kuluneen kesäloman tapahtumat?? pitämään ne vain salaisuutena itsellään, piilotettuna sydämeensä? ja miten ihmeessä Hermione osaisikaan olla enää ajattelematta Dracoa, edes pienen pientä sekuntia. Edes silloin, kuin hän olisi yksin? ja hemmetti, miten ihmeessä.. Hermione onnistuisi olla huomaamatta tai edes vilkaisematta Draco Malfoyta.. Ja välttelemään niiden hopeanharmaiden silmien katsetta, joissa on myös kaunis pienen pieni häivähdys sinistä..

 

" - Minussa on tapahtunut jotain, selkeästi muuttunut" , Hemione kuiskasi hiljaisella äänellä itselleen. Huoneessa, jossa hän nyt nukkui yksin. Hermione oli esittänyt toiveen yksin nukkumisesta, Kotikoloon saavuttuaan. Hermione oli onnistuneesti myös sepittänyt selitykseksi, haluavansa vain omaa rauhaa iltaisin sekä myös öisin.. Ja myös aamuisin, heti herättyään. Aikaisempina vuosina, kaikki se oli ollut toisin.

Hermione istui pieneksi hetkeksi alas vanhaan, hieman kuluneeseen nojatuoliin, kääntäen katseensa hitaasti kohti pientä, hieman reunoista haljennutta peiliä joka oli huoneen puisella, myös kuluneella pöydällä. Hermione katseli vain pienen hetken täysin ääneti omaa peilikuvaansa. Hermionen kasvot näyttivät edelleen samalta, koska miksipä ne olisivat edes muuttuneetkaan. Omasta mielestään Hermione näytti yhä edelleen samalta kuin aina, sillä erolla tosin että nyt hänen pähkinänruskeissa silmissään oli hieman epäileväinen katse.

 

" - Kukaan ei koskaan, ei missään tilanteessa saa huomata minun salailevan jotakin. Kukaan ei myöskään saa koskaan, missään tilanteessa kuulla edes pienen pientäkään sanaa siitä, kuinka minä oikeasti vietinkään kesälomani. " Rohkelikon tuvan tyttö kuiskasi vain hiljaa peilikuvalleen. 

Hetkisen kuluttua, huoneen oven toiselta puolelta kuului hiljaista koputusta. Se oli tuttu, hiljainen ääni. Joten, oven toisella puolella oli kukas muukaan, kuin Ginny Weasley. Hermione tunnisti jo ystävänsä koputuksen. Vilkaistuaan vielä kerran peiliin, samalla hiljaa itsekseeen syvään huokaisten. Hermione kääntyi istumaan nojatuolissa, kasvot ovelle päin.

 

" - Tule sisään vain, Ginny." 

Hermione sanoi, säikähtäen myös itsekkin kuinka tekaistun iloinen hänen äänensä olikaan nyt sävyltään. No, se valheellinen ja tekaistu iloisuus oli kuitenkin surullisuutta parempi. Se vasta kummallista olisikin jos Hermione nyt alkaisi vain itkeä yksin iltaisin ja kulkemaan myös ympäriinsä Kotikolossa, katse jatkuvasti maata kohti painettuna.. Kuin vältellen muiden katseita.

Hermione tunsi myös jatkuvaa pelkoa ja huolta. Ei toki itsensä vuoksi, vaan Draco Malfoyn. Hermione muisti nimittäin myös yhä edelleen sen mitä  hän oli aivan vahingossa nähnyt. Vain viikko ennen kuin hän saapui Kotikoloon. Hermione oli ollut silloin ostoksilla Viistokujalla, koulua varten. Ja silloin, Hermione oli myös ihan sattumalta nähnyt Draco Malfoyn aivan väärässä paikassa. Kaukana sieltä, missä Draco Malfoyn olisi oikeasti kuulunut olla. Draco Malfoy oli silloin kävellyt jatkuvasti selkänsä taakse vilkuillen poispäin samalta kujalta, minne Harry oli aivan vahingossa joutunut ennen toisen kouluvuoden alkua. Yhä edelleen, Hermionen ajatuksia häiritsi vain yksi asia. Miksi ihmeessä, Draco Malfoy oli ollut siellä?

" - Olethan sinä jo hereillä, ja myös noussut sängystä. Äiti kutsui sinutkin jo aamiaiselle alakertaan. "

Ginny Weasley sanoi ensimmäiseksi, ovesta sisään huoneeseen tultuaan.

" - Hyvää huomenta, Ginny. Tulen hetken kuluttua alakertaan." Hermione sanoi.

" - Onhan kaikki kunnossa? näytät siltä kuin olisit jostakin huolissasi. " Ginny sanoi kysyvästi.

" - Kaikki on kunnossa. Mietiskelin vain itsekseni koulujuttuja. " Hermione sanoi, vastauksena Ginnyn kysymykseen.

' Hui kauhistus sentään.  Minkälainen valehtelija minusta onkaan tullut.' Hermione ajatteli hiljaa itsekseen, Ginnyn jo poistuttua huoneesta takaisin alakertaan, keittiöön. Hermione nousi myös nojatuolista vilkaisten vielä kerran ihan nopeasti vain peilikuvaansa. Hermione huomasi myös pähkinänruskeiden silmiensä katseen muuttuneen aavistuksen surullisemmaksi. 

Draco Malfoy kun oli ollut silläkin hetkellä Hermionen ajatuksissa, kun Ginny Weasley oli käynyt huoneessa kutsumassa myös Hermionen aamiaiselle.

 

Mutta nyt. Hermionen oli aivan pakko palata todellisuuteen, nykyhetkeen. Ja unohdettava samantien, kokonaan kuluneen kesän tapahtumat ja ehdottomasti myös Draco Malfoy. Hermionen olisi nyt vain pakko työntää Luihuisen tuvan vaalea hiuksinen ja hopeanharmaa silmäinen kuusitoista vuotias poika kokonaan, kauas pois mielestään.. Niin kauas pois,  ettei se kaunis kuva Draco Malfoysta palaisi koskaan enää. Se temppu onnistuisi päiväsaikaan, mutta ei iltaisin kun Rohkelikon tuvan tytön olisi aika mennä yksin nukkumaan.

Vain niinä hetkinä.. Kun Hermione Granger makasi yksin isossa sängyssä vain odottamassa sitä hetkeä, kun hän vihdoin nukahtaisi. Niinä hetkinä, Hermione antoi Draco Malfoyn kauniille hopeanharmaille silmille ja samaten niiden silmien kiusoittelevalle katseelle jonka Hermione oli nähnyt useamman kerran kuluneen kesän aikana, luvan palata takaisin mieleensä. Vain sotkemaan kaikki Hermionen unet, ja muuttamaan ne kauniiksi, niin ihanalla tavalla levottomiksi painajaisiksi.

 

" - Huomenta, Hermione."

Molly Weasley sanoi, Hermionen tullessa vihdoin keittiöön. Hermionen korvissa tosin, se sävy Ronin äidin äänessä kuulosti sinä aamuna hieman liian pirteältä. Vain koska, ei. Hermione ei tuntenut itseään tai oloaan sinä aamuna lähellekkääm samanlaiseksi.

Hermionen viime öinen unikin oli ollut niin levoton, että hän pelkäsi tosissaan puhuneensa ääneen unissaan.

Ei ei ei, ei missään nimessä. Hermione ei halunnut kenenkään, Weasleyiden keittiössä nyt istuvan saavan tietoonsa sitä, että Hermione näki unia Draco Malfoysta. Luihuisen tuvan suosituimmasta pojasta jota Hermione oli inhonnut tai no oikeastaan vihannut ensimmäisestä kouluvuodesta saakka, aina kuluneeseen kesään asti. Koska nyt. Hermione Granger ei enää tuntenut niin Draco Malfoyta kohtaan.

Ei.. Rohkelikon tuvan tyttö ei vain voisi enää koskaan tuntea niitä samanlaisia inhon ja vihan tunteita, Luihuisen tuvan vaaleaa ja ja hopeanharmaa silmäistä poikaa kohtaan. Ei enää, ei siltikään vaikka hänen sydämensä oli särkymäisillään.  Ei, vaikka ainoa syyllinen siihen oli Draco Malfoy. Ei, Hermione ei voisi koskaan enää noin vain palata takaisin entiseen, tukahduttaa hengiltä kaikkea sitä mitä hän tunsi nyt.. Ja olla vain kuin kesälomalla ei olisikaan tapahtunut mitään.. Ja sitten noin vain jatkaa Draco Malfoyn inhoamista ja vihaamista koko sydämestään.

Mutta eihän Hermione voisi myöskään totuuttakaan kertoa ystävilleen.. Ei milloinkaan. Ei Ronille, Ginnylle eikä varsinkaan Harrylle.

Sitä totutta siis, jonka Hermione Granger tunsi vain yhä edelleen sisimmässän ja myös sydämessään. Hemmetti! Hermione oli yhä edelleen peruuttamattomasti rakastunut Dracoon.

" - Huomenta. "

 

Hermione sanoi ensimmäiseksi, istuessaan vapaalle paikalle pöydässä. Ron Weasley vilkaisi heti hieman huolestuneen näköisenä Hermionea, mikä sai Hermionen pohtimaan hetken itsekseen näkyikö huonosti ja levottomasti nukuttu yö sittenkin hänestä ulospäin.? ja kun Ron ei kääntänytkään heti katsettaan poispäin, se alkoi tuntua myös hieman ahdistavaltakin.

"- Onko minussa jokin vialla?  hapsottavatko hiukseni?" Hermione kysyi.

" - Ehei, ei. Olet ihastuttava, niinkuin aina." Ron sanoi, kääntäen katseensa yhtäkkiä poispäin.

' Voi ei. Eihän Ron vain ole..?' Hermione sai yhtäkkiä itsensä kiinni ajattelemasta. Hemmetti. Oliko Ron Weasley, mahdollisesti ihastunut häneen? Ihastunut Hermione, ystäväänsä? mutta eihän se nyt sopinut alkuunkaan tähän, muutenkin jo sekavaan tilanteeseen joka Hermionella oli jo meneillään..? hemmetti. Kuinka ihmeessä. Hermione edes voisi kertoa Ronille siitä, jos Ron ihan yhtäkkiä odottamatta vain kertoisikin omista tunteistaan.. Sillä, Ei. Totuuttahan Hermione ei voisi koskaan, missään tilanteessa lausua ääneen. Siitä, että Hermionen sydämen oli jo toinen poika varastanut kokonaan itselleen..

Ja vain koska.. Se toinen poika oli Draco Malfoy.

 

Draco pov:

 

" - Huomenna olisi palattava kouluun."

 

Draco Malfoy sanoi hiljaa, vain itselleen, seistessään huoneessaan auki olevan ikkunan edessä. Samalla katsellen hiljalleen nousevaa  aurinkoa. Luihuisen tuvan vaalea, hopeaharmaa silmäinen poika oli kuluneen kesän aikana, ainakin kahdesti harkinnut mielessään keskeyttävänsä koulun kokonaan. Mutta, siinä tilanteessa. Jos Draco tekisi niin, ainakin yksi Luihuisen tuvan tytöistä olisi syvästi pettynyt siitä kuullessaan.

Ehei. Se tyttö ei ollut Pansy Parkinson, vaikkakin siltä takiaiselta se voisi olla odotettavissa. Tai no, ainakin Pansyn sydänparka särkyisi palasiksi jos Draco ei palaisikaan enää kouluun. Mutta se Luihuisen tyttö jota Draco Malfoy ajatteli nyt, oli Drusilla Snape. Luihuisen tuvanjohtajan, professori Severus Snapen tytär. Draco Malfoyn paras ystävä.

 

Vain Drusillan ajatteleminenkin, satutti nyt Dracoa. Varsinkin, kun Draco näki nyt myös hyvin selkeästi parhaan ystävänsä tummat, lähes yönmustat  silmät mielessään. Ne silmät kun olivat tarkat kopiot professori Severus Snapen silmistä. Draco sydäntä ja sismpää pisteli myös, sillä kaikki se mitä hän oli aivan huomaamattaan tehnyt Drusillalle kuluneen kesän aikana, tuntui nyt puhtaalta petokselta. Nimittäin se, mitä Draco oli tehnyt kesälomallaan.. Ei, se ei saisi missään nimessä paljastua, tai tulla julki Luihuisen tuvassa.. Ja nimeomaan Dracon isän, Lucius Malfoyn tietoon se ei saisi missään nimessä, tai missään tilanteessa kulkeutua.

 

 Kaikkein helpoin päätös sen asian suhteen, Dracolle olisi vain vaieta siitä koko loppuelämänsä ajaksi.  Omasta mielestään, Draco tunsi vajonneensa todella syvälle, lähes lähelle pohjaa kuluneen kesäloman aikana.

Draco Malfoy oli puhdasverinen. Lucius ja Narcissa Malfoyn ainoa poika. Ja siinä tapauksessa, jos Lucius Malfoy saisi kuulla siitä, mitä hänen ainoa poikansa salaili ja piilotteli häneltä. Seuraukset siitä eivät olisi lainkaan miellyttäviä..

 

Kuluneen kesän aikana, Draco Malfoy oli muuttunut täysin päinvastaiseksi kuin millainen hän ihan oikeasti oli. Nimittäin. Ensimmäistä kertaa koskaan, Draco oli rikkonut lupauksensa, Drusillalle. Ja nyt, kun kesä oli jo melkein ohi. Dracon omatunto muistutteli poikaa hyvin kipeää tekevästi siitä, kuinka Draco oli noin vain unohtanut pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä. Drusilla Snape kun saattoi olla tälläkin hetkellä ties kuinka huolissaan parhaasta ystävästään, Dracosta.

Sen sijaan, että Draco olisi tapansa mukaan kirjoittanut päivittäin Drusillalle, ja myös lähettänyt huuhkajansa viemään kirjeen. Draco oli viettänyt melkein koko kesäloman Hermione Grangerin seurassa. Kaiken muun, Draco oli vain unohtanut. Aivan kuin se kaikki muu olisi vain haihtunut olemattomiin.  Vain Hermionen seurassa, Draco oli unohtanut kokonaan sen, millainen hänen elämänsä oli. Ja vasta kotiin palattuaan, useimmiten vasta vähän ennen auringonnousua.  Draco oli saanut jokaikinen kerta kylmän iskun kasvoilleen, ikään kuin jokin näkymätön olisi muistuttanut teollaan siitä, kuka Draco Malfoy oikeasti oli.

Kaksi kokonaista viikkoa aiemmin. Draco Malfoy oli lopettanut sen kaiken. Hän oli puhuen hyvin kauniilla sanoilla, pyytänyt Hermione Grangeria vain unohtamaan hänet ja myöskin kaiken sen mitä heidän kahden välillä oli tapahtunut kuluneen kesän aikana. Koska, ei. Koulussa se ei vain voisi jatkua. Ja ei, minkäänlaiseen salaiseen suhteeseen Draco ei ollut suostunut. Ei, vaikka Hermione oli sitä itse ehdottanut.

Lucius ja Narcissa Malfoy. Dracon vanhemmat eivät koskaan tulisi hyväksymään Hermione Grangeria, ainoan poikansa tyttöystäväksi. Eivät siltikään. Vaikka Hermione Granger olisi ainoa tyttö maailmassa. Draco olikin viimeisen kahden kuluneen viikon aikana tehnyt kaikkensa, jokaikisenä iltana saadakseen Rohkelikon tytön katoamaan kauas pois mielestään. Mutta, uskokaa pois! se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Sillä, yhä edelleen. Hermionen pähkinänruskeat silmät eivät olleet täysin lakanneet häiritsemästä Dracon unia.

 

Draco Malfoy ei ollut onnistunut myöskään haihduttamaan kokonaan pois mielestään kuvaa siitä, miltä Hermione Granger oli näyttänyt sinä varhaisena aamuna, kaksi viikkoa sitten. Kun Luihuisen tuvan poika oli lausunut kauniin sanoin viimeiset ja lopulliset hyvästinsä Rohkelikon tuvan tytölle.

Hermione pov:

Palattuaan aamiaisen jälkeen takaisin huoneeseen, jossa hän nukkui. Aika kamalan aamiaisen jälkeen. Hermione seisahtui vain hetkeksi ikkunan eteen. Mielessään, Hermione matkusti ajassa taaksepäin vielä viimeisen kerran, kahden viikon taakse. Hänen ja Dracon viimeiseen yhteiseen iltaan ja yöhön. Aina aamunkoittoon saakka, jolloin he kaksi olivat eronneet lopullisesti. 

Hermione matkusti mielessään taaksepäin ajassa, silti vaikka muistot siitä, satuttivat yhä. Ja saivat yhä Hermionen pähkinänruskeat silmät täyttymään kyynelistä.

Draco Malfoy oli silloin torjunut kaikki Hermionen toiveet ja ehdotukset. heidän kahden suhteen jatkumisesta salaisena myös koulussa. No.. Olihan Hermione sen tiennyt jo siitä hetkestä saakka kun hän oli noin vain, kahta kertaa edes asiaa harkitsematta lähtenyt sellaiseen leikkiin Draco Malfoyn kanssa, ettei se tulisi kestämään loppuelämää.

 

Jälleen vain se muisto, siitä kesäisestä varhaisesta aamusta.. Kahden viikon takaa, jolloin Hermione näki Dracon viimeisen kerran kävelevän poispäin hänen luotaan, tietäen myös sen ettei Draco tulisi enää tapaamaan häntä salaa, seuraavana iltana auringonlaskun jälkeen.  Se muisto palasi vain yhtäkkiä kuin hiljainen, kamala aave menneisyydestä kiusaamaan Hermionea. Ja sen seurauksena, kyyneleet nousivat jälleen hitaasti ensin Hermionen pähkinänruskeisiin silmiin ja tipahtelivat sitten yksitellen kuin helminä Hermionen poskille, edeten pitkin hänen poskiaan aina kaulalle saakka. 

Hermione muisti myös yhä edelleen, jokaikisen niin kauniin sanan jotka hän oli kuullut Dracon sanovan silloin. Niillä niin kauniilla sanoilla Draco, Luihuisen tuvan poika oli pyytänyt Hermionea, Rohkelikon tuvan tyttöä unohtamaan kaiken heidän kahden välillä tapahtuneen. Niinkuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Silläkään kertaa, kyyneleiden pidättelemisestä ei tullut mitään. Joten, Hermione seisoikin vain hetkisen ajan hiljaa itsekseen itkien ikkunan edessä. Ja jokaisen kyyneleen myötä, Rohkelikon tuvan tytön sydän särkyi hieman lisää.

 

" - Draco. Kaksi viikkoa sitten, sinä pyysit niin kauniilla sanolla minua unohtamaan sinut ja kaiken sen mitä meidän välillämme oli kesälomalla. Sinä sanoit silloin, sen olevan vain parhaaksi minulle kun antaisin vain sinun mennä. Mutta. Entä jos en osaa tehdä niin tai pysty siihen, vaikka kuinka yritän? unohtamaan.. Vain koska rakastan sinua jo niin paljon. " 

 

Hermione sai itsensä kiinni jälleen ajattelemasta ääneen. Miten ihmeessä hän edes voisikaan koskaan unohtaa Dracoa? nyt kun, Draco oli jo saanut Hermionen sydämen kokonaan omakseen??

Draco pov:

Draco Malfoy ei osannut selittää sitä edes itselleen, mikä hemmetin muutos hänessä oli tapahtunut kesälomalla? Mitä hemmettiä Draco oli edes nähnyt siinä kuraverisessä, vihollistuvan tytössä jota Draco oli vihannut koko sydämestään jo ensimmäisestä kouluvuodesta saakka? Dracon omasta mielestä, hänessä oli ollut jotakin pahasti vinossa. Ei mitään sellaista muuten olisi koskaan tapahtunut. No, sellaista hirveää virhettä ei tapahtuisi koskaan enää.

Mutta,  miksi se ei sitten häirinnyt Dracoa, kesälomalla? siis sillä tavoin, kuin se nyt häiritsi. Nyt, kun Draco todella halusi vain unohtaa kaiken.. Haudata jonnekkin niin syvälle maan alle tai meren pohjaan, ettei koko hirveä pyhäin häiväistys enää ikinä hyppisi Dracon silmille tai hiipisi hänen mieleensä, kuin aave kummittelemaan.  Toivottavasti, myös se hemmetin kuraverinen osaa myöskin unohtaa.. Sillä jos ei. Dracolta löytyisi aivan varmasti keinot, joilla pakottaa se hemmetin kuraverinen unohtamaan.

 

Miksi hemmetissä myös pakkaaminen jäi aina, siihen ihan viimeiseen kesäloma päivään? ja kuluneen kesän aikana, Draco ei edes ehtinyt tapaamaan parasta ystäväänsä, Drusilla Snapea. Ei kertaakaan. Ei edes Viistokujalla, koska Draco ei vain nähnyt Drusillasta, vilahdustakaan. Ja vain koska.. Kesälomalla, aivan yllättäen Dracolle tuli täysin odottamaton este.

 .

' Helvetin kuraverinen.. Sinä pilasit kaikki suunnitelmani' Draco manasi hiljaa mielessään.

 

 Mutta.. Yhdessä asiassa, se hemmetin kuraverinen oli kuitekin aivan täysin tietämättään onnistunut auttamaan Dracoa. Koska, kuraverisen seurassa ollessaan Draco oli unohtanut kokonaan kaikki ne häntä jokaikisinä yönä vainonneet, toistuvat painajaiset.

 Eikä Draco myöskään melkein koko kesänä vilkuillut jatkuvasti selkänsä taakse, kävellessään iltaisin ja myös öisin hiljaisilla, täysin autioilla kaduilla yhdessä Hermionen kanssa.

 

Mutta, vain muutama yö taaksepäin. Draco oli nähnyt niin todentuntuisen painajaisen, joka oli tuntunut hänestä samalta kuin sei olisi tuijottanut poikaa silmiin, omilla täysin näkymättömillä silmillään.  Sitä painajaista edeltävänä iltana, Draco oli saanut itselleen siihen asti kestäneen elämänsä pahimman tehtävän. Ja nimeomaan, siitä tehtävästä. Draco ei tulisi koskaan lausumaan yhtäkään sanaa, ääneen. Ei kenellekkään, missään tilanteessa. Draco oli tiennyt sen siiitä hetkestä saakka, kun hän oli vastaanottanut tehtävän siihen lähes pakotettuna ettei hän tulisi koskaan onnistumaan. Siitä huolimatta, Draco vannoi mielessään tekevänsä kaikkensa tehtävän eteen.

 

' Mitä hemmettiä Drusillan isä tekee täällä, näin aikaisin aamulla?' Draco huomasi yhtäkkiä ajattelevansa, kun se tuttu, matala ja hieman synkän kuuloinen ääni vain kantautui pojan korviin.. Kyllä. Se oli Severus Snape jonka kanssa Dracon äiti, Narcissa Malfoy keskusteli alakerrassa. Draco kuuli myös aivan varmasti oman nimensä, useamman kuin kerran.

 

Tämä oli nimeomaan yksi niistä asioista joita Draco Malfoy ei sietänyt lainkaan, ei ainakaan ärsyyntymättä.  Kun, hänestä keskusteltiin noin vain. niinkuin Draco ei mukamas kuulisi siitä mitään. Draco lähtikin samointein huoneestaan, seisahtuen ensin hetkeksi yläkerrassa porrastasanteelle samalla nojautuen niin paljon eteenpäin porraskaiteen yli kuin hän vain uskalsi, putoamatta alakertaan.

" - Severus. Se on aivan liian vaarallista, Dracolle." Narcissa Malfoyn heleä ääni, kantautui selkeänä Dracon korviin.

" - Draco ei tiedä edes itsekkään mitä hänellä on nyt edessään. Eikö sitä voisi millään siirtää jollekulle toiselle? tai edes hoitaa muilla tavoin. Minun ainoa, rakas poikani kun on jo vaarassa muutenkin." 

 

" - Minulla on vain siitä pelottavia ja pahoja aavistuksia jo nyt.." Narcissa Malfoy päätti lauseensa.

 

' - Tietääkö äitikin jo siitä tehtävästä jonka sain? vai hemmettiä tämä on? "

Draco tajusi itsekkin lausuneensa kysymyksensä hiljaa ääneen. Hemmetti, eihän tämän näin pitänyt mennä. Dracon vanhempien olisi pitänyt jäädä kokonaaan ulkopuolelle tässä tilanteessa. Tiesikö siis Dracon isäkin tästä jo?

 

" - Sinun poikasi ei voi enää perääntyä tai kieltäytyä. Riippumatta siitä onko se vaarallista Dracolle vai ei. Dracon on nyt tehtävä se mitä hänelle on määrätty. Minun mielipiteeni tilanteesta on se, että Draco on vaarassa epäonnistua. " Severus sanoi kuuluvasti.

 

Ne sanat kuultuaan, Draco käveli samointein portaat alas enempää asiaa harkitsematta.. Alakerrassa, Draco käveli suoraan k ohti olohuonetta, onnistuen myös säikäyttämään äitinsä, Narcissan.. Vain, ilmestyessään yhtäkkiä seisomaan olohuoneen ovelle. Draco oli vain mielessään päättänyt tehdä tästä tilanteesta lopun, heti.  Severus Snape ei edes liikahtanut, huomattuaan Dracon seisomassa ovensuussa.

Dracon katse näytti kuitenkin selvästi häiritsevän, sillä Severus kääntyi samointein katsomaan poispäin. Dracon äiti, Narcissa näytti selvästi järkyttyneeltä vilkaistessaan uudelleen poikaansa. Dracon isä, Lucius Malfoy ei ollut olohuoneessa ja se saikin Dracon huokaisemaan hiljaa mielessään.. Vain helpotuksesta.

 

" - Miksi minun tehtävästäni puhutaan nyt kuin se olisi jotakin, mitä kaikkien kuuluisi tietää? mikä siinä edes on vaarallista?"

 

 Draco kysyi sen kysymyksen, välittämättä vähääkään Narcissan järkytyksestä.  Liikahtamatta mihinkään olohuoneen ovelta, jossa hän edelleen seisoi, samalla väistellen äitinsä  katseita.. Sen sijaan, Draco katsoi kiinteästi Severus Snapea kohti, joka yhä edelleen vain katsoi poispäin. Silti, vaikka Severus aivan varmasti tunsi Dracon katseen niskassaan. Koko tilanne, alkoi minuutti minuutilta ärsyttää Dracoa vain enemmän.. Koska, nimenomaan hänelle annetusta tehtävästä oli keskusteltu ääneen, kuuluvasti. Ja nyt kun Draco on paikalla itsekkin, koko asiasta vaietaan täysin. Eihän sellainen nyt ollut sopivaa käytöstä, ei laisinkaan.

 

" . Olisitte vain keskustelleet hiljaisemmin, niin ehkäpä en sitten olisikaan kuullut tästä mitään. "

 

Draco jatkoi lausettaan astuen samalla peremmälle olohuoneeseen. Ohittaessaan Severus Snapen, Draco vilkaisi kummisetäänsä lähes jäätävän kylmällä katseella ennenkuin istui alas toiselle olohuoneessa olevalle mustalle lohikäärmeen nahasta tehdylle sohvalle. Draco oli tehnyt päätöksensä olla poistumatta olohuoneesta, ennenkuin häntäkin puhuteltaisiin.

"- Aiotteko te kaksi puhua minulle, vai seisotteko vain hiljaa paikoillanne.. Minä kysyin jotakin. "

Draco sanoi kuuluvasti, hilliten kuitenkin edelleen kasvavan ärtymyksensä. Ei, hänellä ei olisi koko päivää aikaa vain istua olohuoneessa katselemassa kun hänen äitinsä ja Severus Snapen äänetöntä katseiden vaihtoa.

" - Ethän sinä suostunut oikeasti tekemään sitä tehtävää, Draco?" Narcissa Malfoy kysyi ensimmäiseksi pojaltaan.

Draco ei vastannut sanaakaan. Hän ei halunnut vastata lainkaan äidilleen, ei yhteenkään kysymykseen jotka liittyivät edes vähänkään siihen tehtävään. Kuin kertoakseen oman mielipiteensä.. Draco siirtyi aavistuksen kauemmas äidistään, kun Narcissa Malfoy oli tullut istumaan poikansa viereen sohvalle.

" - Draco. Sinä tiedät itsekkin sen, ettet voi sanotua irti siitä tehtävästä, jonka sait. " Severus Snape puhui vuorostaan, kääntäen vihdoi katseensa kohti Dracoa.

Hemmetin, hemmetti. Draco tiesi sen itsekkin. Ei Severus Snapen olisi edes tarvinnut muistuttaa häntä siitä.  Draco tiesi menettävänsä henkensä samantien jos hän ei onnistusi samassaan tehtävässä. Yksi, kuolonsyöjistä oli tehnyt sen selväksi Dracolle, uhkailua unohtamatta. Se ei ollut Dracon isä, vaan eräs toinen josta Draco oli nähnyt toistamiseen kammottavia painajaisia, jotka myös toistuivat aivan samanlaisina. Se kuolonsyöjä oli ihmissusi, Fenrir Greyback.

 

Draco oli tosin pohdiskellut itsekseen sitäkin, hyvin usein. Miten helvetissä kuolonsyöjät noin vain saivatkaan tomia ominpäin. No, tuskimpa Lordi Voldemort olisi edes pahoillaan tästä, jos sattuisi siitä edes kuulemaan. 

" - Tiedän etten voi. En edes aiokkaan tehdä niin, vaan hoidan tehtäväni loppuun asti. "

 

Draco lausui ne sanat, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Ei, enää kertaakaan hän ei antaisi sen näkyä itsestään. Ei edes äidilleen, Narcissalle kuinka peloissaan Draco oli.

 

" - Eikö Lucius voisi tehdä sitä. Dracon puolestasi." Narcissa Malfoy yritti uudelleen, aivan turhaan. 

" - Ei voi, Narcissa.  Niinkuin minä jo aiemmin mainitsin. "

Severus Snape sanoi, ravistaen päätään. Draco oli sen nähdessään vain varmempi siitä, että hänen äitinsä oli jo ehdottanut samaa aikaisemminkin. Severus Snapen änen sävynkin oli ilmeisesti vain tarkoitus rauhoitella Narcissaa jotta hänkin ymmärtäisi viimein koko tilanteen vakavuuden.

 

" - Isälle ei sitten kerrota mitään tästä. Muistakkin se, äiti. "

 

Draco sanoi ne sanat hyvin rauhallisesti, kääntäen katseensa kohti äitiään. Dracon silmien katse oli ilmeisesti niin kylmä, että myös Narcissan valmiiksi pelästyneiden silmien katse muuttui järkyttyneeksi.

 

" - Et sinä voi vaatia minulta tuollaisia lupauksia, Draco. Isäsi kuuluisi tietää." Narcissa sanoi, ääni lähes särkyneenä.

 " - Jos sinä nyt kerrot tästä isälle, edes yhdelläkään sanalla. Sen jälkeen minulla ei ole enää äitiä."

 

Draco lausui ne sanat, noustessaan seisomaan sohvalta jossa hän oli istunut. 

" - Draco, ole kiltti. "

Narcissa Malfoy yritti vielä viimeisen kerran puhua ainoalle pojalleen, vain saadakseen hänet kuuntelemaan. Ilmeisesti vain kertoakseen sen kuinka suuren, vaarallisen ja kohtalokkaan virheen Draco, hänen ainoa rakas poikansa olikaan tekemässä. Sillä kertaa, Draco ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi kävelyään pois olohuoneesta kertaakaan taakseen vlikaisematta. Nimittäin. Jos Draco olisi tehnyt niin. Hänen katseensa olisi kohdannut hänen äitinsä Narcissa Malfoyn pelokkaat kasvot ja vieläkin pelästyneemmät silmät.

 

Luku 2:

 

Hermione pov: 

' Mene pois. Haluan ihan oikeasti olla nyt yksin.' 

Hermione toisteli vain samaa lausetta päänsä sisällä, kuullessaan jälleen toistuvia teräviä, mutta myös hiljaisia koputuksia huoneen oven toiselta puolelta. Hermione tiesi kertomattakin kuka oven toisella puolella oli. Ginny Weasleylla kun ei vain ollut tapana luovuttaa silloin kun Ginny halusi saada tietoonsa nimeomaan sen, mikä hänen ystävällään oli hätänä. Mutta, EI. Tästö asiasta Hermione ei suostuisi keskustelemaan lainkaan edes Ginnyn kanssa. Ei, vaikka Ginny olikin edelleen yksi hänen pathaimmista ystävistään. Aiemminhan, Hermione oli uskonut kaikissa niissä asioissa Giinnylle, joista hän ei vain halunnut kertoa Ronille ja Harrylle. Hän oli jopa kertonut useita häntä ahdistavia salaisuuksia Ginnylle, tietäen voivansa luottaa ystäväänsä. Mutta nyt. Tämä salaisuus joka Hermionella oli voisi paljastuessaan rikkoa pahimmassa tapauksessa hänen ja Ginnyn melkein kolme kokonaista vuotta kestäneen ystävyyden.

' Ei. En voisi koskaan kertoa totuutta, edes Ginnylle siitä mitä tein kesälomalla. En voisi koskaan puhua Dracosta täysin normaalisti Ginnyn kanssa, tai edes tunteistani Dracoa kohtaan. ' Hermione ajatteli edelleen itsekseen. Ei, ei ei. Ginny Weasley ei koskaan tulisi ymmärtämään häntä. Eikä myöskään edes uskoisi sanaakaan, jos Hermione vain päättäisikin noin vain kertoa kesälomastaan totuuden mukaisesti. Tämä salaisuus Hermionen olisi nyt vain pidettävä täysin itsellään ja myöskin kohdattava ja kestettävä kaikki mitä siitä seuraisi tulevana kouluvuonna. Yksin.

 

" - Hermione. Minusta nyt vain tuntuu siltä ettei sinulla ole kaikki kunnossa. " 

Jälleen kerran, Hermione kuuli Ginnyn äänen oven  toiselta puolelta. Ginny Weasley oli aivan selvästi, aidosti huolissaan. Hermione myönsikin sen itselleen, ettei Ginny ollut aiheetta huolissaan.

" - Uskoisit nyt vain minua, Ginny. Kaikki on ihan oikeasti hyvin. "

Hermione toisti jälleen sen saman valheellisen lauseen, vaikka samalla hetkellä hänen teki ihan oikeasti mieli lyödä päänsä seinään takanaan.  Niin monta kertaa, että se myös sattuisi häneen. Hermione tiesi ansaitsevsa sen, vain koska hän valehteli lakkaamatta yhdelle parhaimmista ystävistään.

Draco pov:

 

' Jos vain voisin tehdä sen kirotun tehtäväni loppuun jo tänä iltana, niin sitten minun ei tarvitsisi enää koskaan kävellä jatkuvasti selkäni taakse vilkuillen. Kun olen yksin ulkona, ltaisin. Voisin, sitten jopa ehkä jättää myös taikasauvani kotiin. ' Draco Malfoy ajatteli vain itsekseen, huoneensa ikkunasta ulos katsellessaan.

 

Ulkona alkoi jo pikkuhiljaa hämärtää. Taivaskin oli sinä elokuisena iltana, täysin pilvien peitossa. Yhtäkään pienen pientä hopeaista tähteäkään  ei näkynyt hitaasti tummansiniseksi värjäytyvällä taivaalla. Mutta, EI. Draco ei vain pystynyt siihen, ei ehkä koskaan. Draco Malfoysta ei vain koskaan milloinkaan tulisi samanlaista, kylmäsydämistä ja tunteetonta nurhaajaa. Niinkuin hänen isänsä, Lucius Malfoy jo oli. Ehei. Dracosta ei milloinkaan tulisi kuolonsyöjää. Hän ei koskaan aikonut siirtyä pimeyden poluille. Dracolla oli mielessään aivan toisenlaisia suunnitelmia, tulevaisuudelle.  Joita hän halusi tehdä, ja joiden hän halusi myös toteutuvan koulusta valmistumisensa jälkeen.

Draco oli jo suunnitellut tulevaa, yhdessä Drusillan kanssa. He kaksi olivat tehneet jo yhteisen päätöksen, sanattoman sopimuksen siitä ettei heistä kumpikaan lähtisi kulkemaan pimeyden poluille tai liittyisi kuolonsyöjiin. Ja nimenomaan sitä lupausta Draco Malfoy ei missään nimessä tai tilanteessa ajatellut rikkovansa.

 

' Drusilla Snape, paras ystäväni ei koskaan missään tilanteessa tule kuulemaan tästä. Ei minulta, eikä keneltäkään muulta. Ennemmiin kuolisin kuin rikkoisin lupaukseni parhaimmalle ystävälleni. '

 

Vain ne sanat mielessään. Draco Malfoy seisoi edelleen aivan hiljaa paikallaan, ikkunasta ulos katsellen. Draco näki ikkunasta, kuinka lyhdyt syttyivät yksitellen keskelle hitaasti kasvavaa pimeyttä hänen kotikartanonsa suureen puutarhaan. Merkkeinä siitä. että kotitontut tekivät töitä ahkerasti, myöskin pimeydessä. Ne kirkkaat lyhdyt olivat kuin pienen pieniä valon pilkahduksia niitä ympäröivässä hitaasti pimenevässä illassa.

 

Jos, Drusilla Snape olisikin nyt täällä, niinkuin viime kesänä olii ollut. Drusilla ei olisi nyt vain katsellut tätä näytelmää ikkunasta. Sen sijaan, Drusilla olisi jo mennyt ulos puutarhaan, pyytänyt ensin kauniisti kotitonttuja keskeyttämän puuhansa. Ja sen jälkeen sytyttänyt itse loput lyhdyt. Siltikin. Vaikka Drusilla Snape tiesi erittäin hyvin ettei minkäänlainen taikominen kesälomilla ollut luvallista alaikäisille noidille. No, mutta. Milloin. Drusilla Snape edes olikaan noudattanut sääntöjä? Dracon parhaimman ystävän mielestä kun kaikki muut paitsi Luihuisen tupaa koskevat säännöt oli tehty poikkeusluvalla rikottaviksi.

' Antaisiko Drusilla edes anteeksi kaiken tämän? antaisiko hän anteeksi sen, että rikoin lupaukseni? antaisiko hän anteeksi sen etten kirjoittanutkaan hänelle yhtäkään kirjettä melkein koko kesänä, lukuunottamatta kahta ensimmäistä viikkoa? tai etten pyytänytkään häntä meille kesälomalla, niinkuin viime vuonna tein? Olisiko Drusilla oikeasti niin vihainen ja pettynyt minun, parhaseen ystäväänsä? ja suostuisiko hän edes puhumaan minulle, kun näkisimme toisemm taas koulussa? vai alkaisiko hänkin vain vältellä kohtaamisia ja kahden kesken jäämistä minun kanssani?'

Ne kaikki kysymykset vain hypähtivät yhtaikaa, Draco Malfoyn ajatuksiin. Ensimmäisen kerran koko kuluneen, melkein lopuillaan olevan kesäloman aikana. Ensimmäistä kertaa kahteen kokonaiseen kuukauteen Draco tunsi myös inhottavan, hyvin tuskallisen pistoksen sydämessään. Joka kertoi vain siitä kuinka paljon hän yhtäkkiä kaipasi vain parasta ystäväänsä. Drusilla Snape kun oli ollut Draco Malfoyn parhain ystävä ensimmäisestä kouluvuodesta saakka. Tarkemmin sanottuna siitä hetkestä lähtien, kun lajitteluhattu oli tehnyt Dracosta ja Drusillasta Luihuisia. Ja näiden jo kuluneiden viiden vuoden aikana. Draco Malfoy ja Drusilla Snape olivat tulleet vain läheisimmiksi. He kaksi kun olivat jo kokeneet niin paljon yhdessä.

 

 Drusilla Snape oli auttanut Draco Malfoyn lukemattomat kerrat pois pahoista tilanteista, vain keksimällä monimutkaisia aivan uskomattoman hyviä selityksiä, puolustaessaan parasta ystäväänsä. Noh. Suurin osa niistä saattoivat olla myöskin valheellisia, mutta kukapa ne edes voisikaan valheiksi todistaa?  Dracokin oli auttanut Drusillaa, melkein koko viime vuoden. Jatkamaan vain päivä kerrallaan eteenpäin sekä myöskin pikkuhiljaa paranemaan suuresta, loputtomasta surusta jota Drusilla oli koko kuluneen viidennen kouluvuoden kantanut sisimmässsään ja sydämessään. Drusilla Snapen kun oli ollut vain niin vaikeaa selvitä ja päästä yli ensimmäisen ihan oikean rakkautensa ja poikaystävänsä Cedric Diggoryn täysin odottamatta tapahtuneesta menehtymisestä.

 

' Siitä minun on kuitenkin kerrottava Drusillalle, mitä kesälomalla tapahtui. Heti kun näen hänet koulussa. ihan itse siis, ennenkuin Drusilla kuulee siitä jostain muualta. Mutta EI. Siitä tehtävästä jonka sain, en aio kertoa edes parhaalle ystävälleni. Sillä, siitä mistä Drusilla ei tiedä mitään, ei hänen tarvitsekkaan tietää.'

 

Ne kaksi päätöstä, Draco Malfoy teki sinä iltana. Ja ne päätökset hän aikoi myös pitää.

 

Goodbye Draco:

 

💔 GOODBYE DRACO: 💔

-- Dramione --

Osa 2:

 

Hermione livahti sinä iltana ulos kotoaan, sen verran aikaisin jotta hän ehtis kävellä rauhassa hänen ja Dracon salaiseen kohtaamispaikkaan, jonka sijainnin vain he kaksi tiesivät. Hermione halusi ehtiä sinne, hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Hän vain halusi vielä tänä iltana, nähdä jälleen yhden auringonlaskun yhdessä Dracon kanssa.

Hermione muisti yhä edelleen, edellisen kerran. Hermione ja Draco eivät olleetkaan silloin saliaisessa kohtaamispaiikassaan, vaan sen pienen lammen rammalla, jonka vesi oli niin kirkasta että veden läpi näki helposti miltei lammen pohjaan saakka.  Se pieni, hyvin kaunis lampi sijaitsi ihan pienen kävelymatkan päässä Hermionen kodiista.  Hermione ja Draco olivat istuneet vain siellä sylikkäin, Hermionen suosikkipuun.. Suuren ja vihreälehtisen tammen alla ja vain katselleet yhtä kesän kauneimmista auringonlaskuista, yhdessä.

 

Hermione ja Draco olivat jääneet kahdestaan sinne pienen lammen rannalle vielä senkin jälkeen kun aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse, värjäten sen hyvin kauniisti kullanhohtoiseksi. Silloin ei kuitenkaan ollut vielä pimeää, hämärää vain. Ja, ehei. Hermione ja Draco eivät olleet vain istuneet siellä sylikkäin vaan myös jotakin muuta kaunista ja tarkoin salattua oli myös tapahtunut siellä hämärässä. Jotakin sellaista siis, mistä Hermione oli vain päättänyt vaieta niin kaukasi aikaa kuin hän vain eläisi. Sillä, ei. Hermione ei koskaan milloinkaan rikkoisi yhtäkään Dracolle antamaansa lupausta.

Hermione ei missään nimessä halunnut tämän salaisuuden paljastuvan koskaan. Eikä tämä salaisuus saisi missään nimessä myöskään kulkeutua Dracon isälle, Lucius Malfoylle.

Yhtäkkiä, Hermione tunsikin vain hyvin kylmän puistatuksen vartalossan. Vain kun hän edes ajattelikaan sitä, mitä tästä voisikaan seurata hänelle ja myös Dracolle. Jos siis, he kaksii jäisivätkin kiinni tästä kaikesta mitä he olivatkaan tehneet yhdessä kesälomalla.

Juurikin se ajatus saikin Hermionen pysähtymään hetkeksi paikoilleen kadulle, jotka pitkin hän käveli. Ja myöskin, vilkaiseman ympärileen sekä myöskin tarttumaan kuin itsesuojelu vaiston ohjaamana taikasauvaan, jota Hermione kantoi mukanaan hupparinsa taskussa.

Hermionesta oli vain yhtäkkiä myös tuntunut siltä, kuin hän ei olisikaan yksin silä kadulla. Siltikin, vaikka ympärilleen molempiin suuntiin hyvin tarkasti vilkuillessaan, Hermione ei nähnytkään ketään. Se tunne siitä kuin joku tarkkailisi Hermionea ei vaiin jättänyt häntä rauhaan. Hermione jatkoikin kävelyä nopeammilla askelilla, samalla puristaen tiukasti taikasauvaa kädessään.

' Toivottavasti Draco on jo siellä, odottamassa minua. Minun on kerrottava hänellle tästä ja myöskin varoitettava häntä. 

Sillä, entäs jo se tarkkailija onkin kuolonsyöjä. Silloinhan me kumpikin saatamme olla vaarassa. ' Hermione ajatteli vain hiljaa mielessään.

Hermione halusi vain ravistella sen kammottavan ajatuksen kauas pois päästään. Sellaisen ajatteleminen kun ej tuntunut hänestä hirveän hyvältä, nyt kun hän edelleen käveli autiolla ja hiljaisella kadulla eteenpäin, hyvin nopeila askelilla. Edelleen, yksin.

 Hermione nosti myös hupparinsa hupun päänsä ja kasvojensa suojaksi.  Ihan kuin siitä olisikin jotakin hyötyä tai apua hänelle. 

Kuolonsyöjät aivan varmasti tunnistaisivat Hermionen jos sattuisivat liikuskelemaan lähistöllä. 

 

Mutta onneksi, Hermione ei ollut nähnyt edes varjoakaan yhdestäkään kuolonsyöjästä  koko kesäloman aikana. Hermione toivoikin mielessään ettei hän koskaan enää törmäisikään missään niihin kammottaviin hirviöihin.

 

* * * * *

 

Mutta. Kun Hermione vihdoin viimein saapui niin tuttuun, salaiseen kohtaamispaikkaan. Hän ei nähnytkään siellä, ei edes varjoakaan Dracosta. Ei missään, vaikka Hermione kiersi koko paikan ympäri useamman kerran tarkasti jokapuolelelle katsellen. Ei, vaalea hiuksista ja hopeanharmaa silmäistä poikaa ei vain näkynyt missään.

 

' Minulla ei ole laisinkaan syytä alkaa hätäillä tai edes huolestua.  Draco on vain myöhässä. Jos hän ei päässytkään livahtamaan salaa kotoaan tänne ennen minua ja on edelleen vielä kävelemässä tänne. '

 Se ajatus oli ensimmäisenä Hermionen mielessä. Ei, ehei. Hänen ei kannattaisikaan nyt hätääntyä tai huolestua laisinkaan. Eikä myöskään alkaa hermoilemaan itsekseen, turhaan. Ja myöskin kaikki ne kamalat ajatukset siitä, että Dracolle olisikin tapahtunut jo jotakin kun poika olisi ollut jo kävelemässä tännepäin, Hermionea tapaamaan. Kaikki sellainen olisi paras vain unohtaa kokonaan. Dracolla olisi aivan varmasti tänä iltanakin taikasauva mukanaan. Ja ainahan Draco osasi pitää huolen itsestään ja olla myös varovainen.

' Draco on muutenkin paljon taitavampi loitsuissa sekä myöskin suojautumisessa pimeyden voimilta kuin minä. Dracohan myös hallitsee jo sanomattomat tait ja loitsut joita minä vasta opettelen itsekseni.' 

Hermione ajatteli vain hiljaa itsekseen samalla kun hän istui alas pehmeälle, vihreälle nurmikolle. Suuren pajupuun alle. Jääden vain hiljaa odottamaan milloin hän kuulisikaan niiden, hänelle jo niin tuttujen askeleiden lähestyvän häntä.

  

Mutta sinä iltana. Hermione ei koskaan kuullutkaan niitä. Minuutit lipuivat vain eteenpäin, muuttuen hiljalleen tunneiksi. Eikä Hermione vain kuullut niiden hänelle tuttuje askelten lähestyvän. Ei, vaikka hän kuunteli koko ajan tarkasti. Ne askeleet vain pysyivät poissa. Ja vain hetkeä ennenkuin aurinko oli jo melkein laskenut taivaanrannan taakse, värjäten jälleen taivaanrannan kauniin kullanhohtoiseksi, ilman ettei Hermione ollut edes katsellut sitä. Hermione vain päättii vihdoin viimein luovuttaa ja lakata vain odottamasta turhaan. 

Mielessään Hermione toisteli vain samoja lauseita, noustessaan hiljaa ja aivan selvästi pettyneenä ylös nurmikolta jossa hän oli istunut. Aivan turhaan vain, odottamassa Dracoa.

' Miksi sinä et tullutkaan, Draco. Miksi ihmeessä sinä ensin lupasit tulla tapaamaan minua ja sitten kuitenkin annoit minun vain odottaa tällä turhaan? yksin. Miksi sinä muutitkin yhtäkkiä mielesi? teinkö tai sanoinko minä jotakin väärin aamulla? vai miksi sinä et tullutkaan ja vain rikoit lupauksesi minulle?' 

Kunnes aivan yhtäkkiä Hermionen mieleen hiipi toinenkin, hyvin kammottava ajatus:

 ' Oliko joku muukin, siis sittenkin. Nähnyt Hermionen ja Dracon yhdessä? silti, vaikka he kaksi olivat melkein koko kesäloman ajan, jokaikinen kerta toisiaan salaa tavatsessaan piiloutuneet katseilta?'

No olivat asiat sitten miten ne olivatkaan.  Hermionen ei ollut nyt lankaan turvallista jäädä tänne, yksin. Ei enää, kun aurinkokin oli jo painunut nukkumaan taivaanrannan taa ja hämäräkin alkoi pikkuhiljaa hiipiä, kietoutuen varjoineen Hermionen ympärille. Hermione huokaisi vain kerran hiljaa mielessään, kääntyen siihen suuntaan josta hän oli aikaisemmin kävellyt. Vain kävelläkseen jälleen yksin, koko matkan kotiin.

 

Kävellessään kohti kotiaan. Hermione vilkuili lakkaamattaa ympärilleen sekä myös toistamiseen taakseen. Tehden sen kaiken aivan tietoisesti, turhaan. Kadulla hänen kummallakaan puolellaan tai edes hänen takanaan kun ei näkynyt ketään toista kulkijaa. 

Mitähän ihmettä Hermione oiken odotti? kuulevansa yhtäkkiä Dracon huudahduksen selkänsä takaa ja kääntyessään näkevänsä pojan sittenkin juoksevan hänet kiinni? 

Hermione ravisti vain hiljaa päätään, aivan typerille kuvitelmilleen. Ei, ehei. Sellaista ihmettä ei vain tapahtuisi.

Ei enää tänä iltana.

 

* * * * *

Koko kävelymatka sinä iltana, tuntui Hermionesta aivan loppumattoman pitkältä. Ja ensimmäistä kertaa koko kuluneen kesän aikana, hän tunsi iitsensä oikeasti yksinäiseksi. Sillä tähän iltaan saakkaa, hänellä oli ollut Draco seuranaan auringonlaskusta aina varhaiseen aamu auringonnousuun. Miten ihmeessä kaikki olikin yhtäkkiä mennyt näin? 

 

Ollessaan jo melkein kotinsa pihatien päässä olevalla portilla, Hermionelle tuli yhtäkkiä aivan suunnaton kiire vain juosta pihan lävitse, ovesta sisälle ja sen jälkeen suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa. Hermione nimittäin oli huonannut ylöspäin vilkaistessaan, hyvinkin tutun näköisen huuhkajan huoneensa ikkunalaudalla. Omaan huoneeseensa vihdoin päästyään, Hermione avasikin samointein ikkunan ja huomasi myös kirjekuoren joka huuhkaja oli tuonut hänelle.

Hermione otti ensin kirjekuoren käteensä laskien sen pöydälle ikkunansa vieressä, ja sen jälkeen hän vain silitteli ensin tuota hyvin komeata huuhkajaa ensin hieman ennenkuin hän antoi sille myöskin muutaman pöllönamin palkinnoksi kirjeen perille tuomisesta. Mutta ennenkuin Hermione ehti sanoa mitään, huuhkaja oli lennähtänyt pois ikkunalaudalta.  Hermione katseli avoimesta ikkunasta kun huuhkaja lensi vain kauemmaksi ja kauemmaksi hänestä, kadoten lopulta pilvien taakse. 

Syvään hiljaa huokaisten, Hermione sulki ensin ikkunan ja otti vasta sitten kirjekuoren uudelleen käteensä pöydältä. Käsiala jolla Hermionen nimi oli kirjoitettu hätäisesti kirjekuoren päälle, kuului Draco Malfoylle. No, kenelleppä muulle se olisi kuulunutkaan. Sillä kenelläkään toisella jonka Hermione tunsi ei ollut lemmikkinä nimenomaan huuhkajaa. Vasta kun Hermione oli istunut alas sängylleen, potkaistuaan ensin tennarit pois jaloistaan. Hermione avasi viimein kirjekuoren ja otti sieltä taitellun pergamentin.

Kirje, jonka Draco Malfoy oli kirjoittanut Hermionelle. Oli hyvin lyhyt, vain yhden pergamentin mittainen sekä aivan selvästi hyvin hätäisesti ja kiireessä kirjoitettu. Mutta ne sanat. Ne pergamentille kirjoitetut lauseet saivat ensimmäisen kerran sen illan aikana, kyyneleet nousemaan hyvin hitaasti ensin Hermionen pähkinänruskeisiin silmiin joista ne sen jälkeen myös hyvin hitaasti tipahtelivat tytön poskille:

-- Hermione. Niinkuin jo tänään aamulla sanoin, tai no oikeastaan taisin pyytää niin.. Meidän on vain parempi erota nyt kun se on vielä helpompaa, kuin jos tekisimme niin kouluun jo palattuamme. Nimittäin siitä, mitä sinä ehdotit aamulla. Ei, siitä ei tulisi yhtään mitään. Minä en vain pysty siihen. Se olisi vain väärin sinua kohtaan, kun joutuisit vain tapailemaan minua salassa, piilossa muiden katseilta. Sinä vain ansaitset itsellesi jotain paljon parempaa kuin minä voisin ikinä olla sinulle. Joten, kirjoitan tämän tähän vielä viimeisen kerran. Unohda minut, unohda kokonaan se että olin melkein koko kesäloman, elämässäsi. Päästäthän tämän kirjeen luettuasi irti siitä mitä meillä oli, ja annat minun mennä ja jatkaa elämääni. Ja teethän itsekkin niin, sillä minä en ole paikoilleen jäämisen, ikävöimisen enkä myöskään kyyneleidesi arvoinen.  Meillä oli vain tämä kesä, nämä kaksi kuukautta. Me kirjoitimme jo oman lukumme tähän elämän mittaiseen tarinaan, jonka nyt on vain päätyttävä. Ja kun kohtaat minut koulussa, ohita minut vain nopeasti. Älä pysähdy, jatka vain kävelyäsi äläkä kertaakaan vilkaise taaksesi. Ja ole kuin et olisi nähnytkään minua. Sillä ei. Minä en ole enää olemassa, en sinua varten. Jää hyvästi, Hermione. - Draco. - --

Sen kaltaista kirjettä, Hermione ei ollut uskonut koskaan saavansa. Mitä ihmettä hän oli oikein odottanut kirjeessä lukevan niiden sanojen sijaan? oliko hän ihan oikeasti odottanut sen olevan anteeksi pyyntö kirje Dracolta? voi hemmetin hemmetti, millainen typerys Hermione oli ihan oikeasti ollut. 

 

" - Hyvästi, Draco.  "  Hermione kuiskasi vain ne sanat, hiljaa. Pähkinänruskeat silmät kyynelissä ja öäni myös aivan särkyneenä.

 

Sinä elokuisena yönä. Hermione ei mennyt nukkumaan onnellisena ja hymyilevänä. Ei. Sinä elokuisena yönä, Hermione nukahti viimein posket kyynelistä läpimärkinä, vain sitä tyynyä tiukasti halaten joka yhä edelleen tuoksui Draco Malfoylta.. 

 

 

 

 

 

 

 

 

I¨ve been trying to look for you everywhere, 

Fr