Goodbye Draco:

 

Goodbye Draco: 💔

-- osittainen Dramione fanfiction: -

 

OSA 1:

Luku 3:

 

Hermione pov:

 

Ensimmäinen ilta kouluun paluun jälkeen oli Hermione mielestä ihana, koska hän vain rakasti olla taas tutussa, turvallisessa ja aina niin kotoisassa linnassa. Mutta samaan aikaan jotakin oli pahasti pielessä. Hermione ei ollut nähnyt vilahdustakaan Draco Malfoysta. Ei laiturilla 9 ja 3/4, ennen junan lähtöä, eikä myöskään junassa koko matkan aikana. Noh, mutta toisaalta Hermione ei ollut uskaltanut edes vilkaistakkaan siihen vaunuosastoon jossa melkein kaikki Luihuiset olivat. Dracokin saattoi siis aivan hyvin olla siellä, koko matkan ajan. Onnistuen sillä tavoin ainakin kohtaamasta Hermionea.

 

 Se ei toisaalta ollut mikään yllätys, Hermionelle. Siis, kun Draco noin vain piiloutui häneltä. Sillä, Ei. Hermione ei uskonut lainkaan siihen, että Draco olisi yhtäkkiä alkanut pelätä satunnaisia kohtaamisia junan käytävillä. Nimeomaan hänen, Hermionen kanssa.

Mutta Hermioneakaan ei hirveämmin ollut houkutellut, junassa istuessaan.  Ei edes ajatuksenakaan se että hän olisikin yhtäkkiä vain nähnyt Dracon kävelevän juurikin sen vaunuosaston ohitse jossa Hermione sattui istumaan yhdessä Ronin, Harryn ja Ginnyn kanssa. Ja vieläkin vähemmän se olisi houkutellut Hermionea. Jos. Hän olisi vain yhtäkkiä noin vain, täysin huomaamattaan törmännyt Dracoon junan käytävillä.

' Miltähän se olisi tuntunutkaan.. Siis jo olisinkin kohdannut Dracon, yhtäkkiä junamatkan aikana? siis jos Draco ihan oikeasti olisi ollut junassa? tai. Miltähän se mahtaisikaan tuntua nyt. Jos vilkaisen taakseni vain kerran ja huomaan Dracon istumassa Luihuisen pöydässä, omalla paikallaan?.'

Hermione pyöritteli vain niitä kahta ajatusta itsekseen hiljaa mielessään istuessaan Rohkelikon tupapöydässä, suuressa salissa. Sitäkö Hermione nyt vain odottikin.  Kuulevansa yhtäkkiä Dracon äänen, sekä myöskin ne Hermionelle niin tutuksi tulleet askeleet selkänsä takaa kun Draco Malfoy ohittaisi hänet, kävellessään kohti Luihuisen, oman tupansa pöytää?.

Mutta. Yhä edelleen. Hermione Granger vain tiesi, edes taakseen vilkaisematta. Luihuisen tupapöydässä oli edelleen se yksi paikka tyhjänä. Ja se paikka pysyisikin tyhjänä jos Draco Malfoyn poissaololla koulusta oli edes vähänkään tekemistä sen kanssa, mitä Hermione oli omin silmin, ihan vahingossa sattunut näkemään. Käydessään yksin ostoksilla Viistokujalla, vain päivää ennen lähtöään Ronin luo.

Se, mitä Hermione oli silloin vahingossa nähnyt. Oli yhtäkkiä vain hypähtänyt taas häiritsemään hänen ajatuksiaan. Siltikin, vaikka Hermionen pää oli jo muutenkin täynnä sekavia ajatuksia. Joten, miksi hemmetissä tämänkin ajatuksen piti hypätä niiden sekaan, vain hämmentämään niitä lisää? Noh, entäpä sitten Hermionen öisin näkemät unet? ne olivat aivan yhtä sekavia, kuin hänen ajatuksensa. Joten oliko se edes ihmekkään, ettei Hermione ymmärtänyt niistä mitään herättyään?

Mutta. Kuitenkin. Ne unet. Toistuvat unet. Näiden kahden kuluneen viikon aikana. Ne unet. Joita Hermione oli nähnyt vain Draco Malfoysta. Ne unet, niistä jokaikisen. Hermione vain muisti. Kokonaan alusta loppuun, pienen pientäkään yksityiskohtaa niistä unohtamatta.

 

 Kuullessaan yhtäkkiä tutun äänen jostain selkänsä takaa, Hermione vain havahtui ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Se ääni joka oli kantautunut myös hänen korviinsa, ei Hermionen harmistukseksi edelleenkään kuulunut Dracolle.  Se ääni kuului yhdelle, myös Luihuisen tupaan kuuluvalle myös kuudes luokkalaiselle tytölle. Drusilla Snape seisoi siis jossakin lähellä. Hermione kun erotti selkeästi jokaikisen sanan jonka Drusilla sanoi. Ilmeisesti keskustellessaan isänsä, Luihuisen tuvanjohtajan ja myös koulun hyvin arvostetun taikajuomien, liemien ja myrkkyjen asiantuntijan professori Snapen kanssa.

" - Miksi et kerro edes minulle mitään, isä? tiedät aivan varmasti, missä Draco on nyt ja myöskin syyn siihen miksei hän ole tullut kouluun?."

" - Tästä asiasta ei keskustella täällä. "

Se oli valitettavasti ainoa lause, joka kantautui myös Hermionen korviin. Sen lauseen lisäksi siis, jonka Drusilla sanoi, edelleen puhuen professori Snapelle joka oli vain ilmeisesti vain olla kuuntelematta.

" - Näinkö vähän sinä ihan oikeasti välität siitä, kuinka huolissani minä olen? Isä, Draco on paras ystäväni."

Niiden sanojensa jälkeen. Drusilla meni istumaan Luihuisen tupapöytään omien ystäviensä seuraan ja myös hänen äänensä katosi jälleen kokonaan Hermionen korvien kuulomatkan ulkopuolelle. Hermione ei kuitenkaan voinut olla miettimättä.. Missä ihmeessä Drusilla oli ollut, tähän hetkeen asti? noh, siihen kysymykseen Hermione ei koskaan saisi vastausta. Nimittäin. Drusilla Snape inhosi Hermionea, eikä ikimaailmassa suostuisi puhumaan yhtäkään sanaa.. Ei varsinkaan Hermionelle, ei edes ' komennu ' kirouksen alaisena.

 

Päivät kuluivat ja kulkivat eteepäin, yksitellen. Ja EI. Hermione Granger ei nähnyt edelleenkään, ei edes varjoakaan Draco Malfoysta. Noh, tosin. Kolmantena iltana kouluun palaamisensa jälkeen, ollessaan kirjastossa päivällisen jälkeen. Mitäpäs muutakaan kuin läksyjään tekemässä.  Hermione oli luullut nähneensä Draco Malfoyn. Tai siis. Kauempana kirjaston yhdellä käytävällä oli seissyt joku vaalea poika selin häneen.  Poika oli myös ollut samanpituinen kuin Draco Malfoy. Mutta. Kun Hermione oli vilkaissut alaspäin, ihan vain muutaman lyhyen sekunnin ajan vain kirjoittaakseen muistiin mieleensä hypänneen lyhyen lauseen. Se hänestä kauempana seisonut vaalea poika oli jo ehtinyt kadota jonnekkin, kun Hermione oli nostanut katseensa pois pergamentista, edessään pöydällä.

Joten. Hermione ei ehkä koskaan saisi selville totuutta siitä, oliko hän ihan oikeasti nähnyt Draco Malfoyn kirjastossa. Vai oliko se ollutkin vain joku muu poika, joka vain etäisesti näytti samalta? no olipa se asia mitenpäin hyvänsä. Hermione ei sen illan jälkeen nähnyt samaa poikaa udelleen missään. Joten hyvin pian Hermione alkoi uskoa vain kuvitelleensa sen mitä näki. 

Mutta. Siitäkin huolimatta. Yhä edelleen iltaisin, kun Hermione istui yksin omalla sängyllään ikkunan vieressä, aivan hiljaa ulos katsellen. Hermionen mielessä oli vain yksi ainoa kysymys:  'Missä Draco Malfoy ihan oikeasti oli?'

Päivien jatkaessa vain kulkuaan hiljalleen eteenpäin. Myös Hermionen sisimmässä alkoi kasvaa suuremmaksi ajatus ja tunne siitä, että hänen olisi kerrottava siitä mitä hän sattui vahingossa näkemään Viistokujalla. Myös, Drusilla Snapelle. Mutta, kertokaapas se. Kuinka hemmetissä Hermione edes voisi yrittääkkään puhua Drusillalle. Drusilla Snape kun oli lähes aina ystäviensä seurassa, kun Hermione sattui näkemään hänet koulun käytävillä tai kirjastossa. Oppitunneilla kun ei voinut keskustella ollenkaan omista asioistaan, jos ei siis halunnut aiheutata turhia pisteiden menetyksiä omalle tuvalleen.

Kesken toista muodonmuutosten oppituntia sinä aamuna. Hermione vilkaisi varovasti kerran vain taakseen, kohti hänestä pari riviä kauempana luokassa istuvaa Drusilla Snapea. Hermione huomasi heti, ettei Drusilla keskittynyt laisinkaan tunnila opiskeltaviin asioihin. Sen sijaan, Drusilla näytti vajoneen syvälle omiin ajatuksiinsa, sen sijaan että hän olisi kuunnellut keskittyneesti professori McGonagallin opetusta.  Drusilla katselikin vain luokan ikkunasta ulos, nojaten päätään toiseen käteensä. 

Eikä hän näyttänyt myöskään kuulevan yhtäkään sanaa siitä, mitä hänen vieressään istuva myöskin Luihuisen tupaan kuuluva tyttö sanoi.

' Drusilla miettii aivan varmasti saamaa kuin minäkin mietin lakkaamatta. ' 

Hermione ajatteli vain hiljaa itsekseen, samalla kääntäen katseensa poispäin kokonaan niistä kahdesta Luihuisesta. Hermione ei vain halunnut jäädä kiinni taakseen vilkuilusta. Koska jos se hopeanvaalea hiuksinen tyttö huomaisi sen, kertoisi hän siitä aivan varmasti myös vieressään istuvalle Drusillalle.

' Jos en saa tilaisuutta edes yrittää puhua Drusillalle tänään, on minun tehtävä se huomenna. Ja vain pysäytettävä Drusilla, välittämättä siitä vaikka joku meidän tuvasta näkisikin sen tilanteen. Minä en vain voi, en millään voi enää pitää sitä vain itselläni mitä näin vahingossa. En ainakaan, Drusillalta, Dracon parhaalta ystävältä. "

 

Hermione vain teki samointein sen hiljaisen päätöksen, vain itsensä kanssa. Hän menisi puhumaan Drusillalle viimeistään huomenna. Eikä välittäisi sillä kertaa vähääkään siitä, kuulisivatko muutkin Luihuiset siitä. Koska. Huomisesta alkaen, Draco Malfoy oli ollut jo kokonaisen viikon poissa koulusta. Ja yhä vain ajatuksena. Hermione oli alkanut jo hiljalleen hyväksyä mielessään sen tosiasian ettei Draco Malfoy ehkä tuliskaan kouluun.

Mutta. Ei. Hermione ei vain halunnut millään hyväksyä tai uskoa ettei hän ehkä näkisi Dracoa enää koskaan. Hermione kun ei vain voinut ymmärtää, ei sitten millään miksi hemmetissä Draco Malfoy olisi nyt yhtäkkiä vain päättänyt jättää kokonan tulematta kouluun? miksi vasta nyt kun koulua oli muutenkin jäljellä enää kaksi vuotta? vai. Oliko syynä Dracon poissaololle jotain muutakin? Jotakin pahaa, ellei jopa myös vaarallistakin? sellaista mistä Hermionella ei ollut pienintäkään aavistusta.

Seuraavana aamuna, matkalla suureen saliin aamiaiselle. Hermione näki portaita alas kävellessään juuri sen Luihuisen jota hän oikeastaan etsikin. Drusilla Snape näet käveli ne muutamat matalat kiviportaat ylös linnaan aulaan, pois käytävästä joka johti Luihuisen tupaan. Hermione vain tiesi sen, sillä olihan hänkin ihan vahingossa vain, yhden ainoan kerran eksynyt juuri siihen samaan käytävään. Ja sanalla kertaa, Hermione oli myös joutunut erittäin inhottavaan sekä myös häntä yhä edelleen välillä puistattavaan ( jos Hermione vahingossakaan erehtyi muistelemaan sitä.) tilanteeseen Draco Malfoyn kanssa.  Ja siltinkin, vaikka Hermione ja Draco olivat olleet silloin kaksitoista vuotiaita. Oli Draco Malfoy osannut jo silloin käyttäytyä uhkaavasti, uhaten kirjaimellisesti kirota Hermionelta silmät päästä jos Hermione ei heti häipyisi helvettiin siltä käytävältä. Hermione oli oikasti pelästynyt ensimmäisen kerran elämässään silloin. Mutta ihan aiheesta, sillä olihan hän ollut silloin käytävässä, jolle hänellä ei edes ollut mitään asiaa. 

 

Ja juurikin sen kohtaamisen jälkeen. Hermione olikin varonut tarkasti astumasta enää askeltakaan kohti sitä käytävää, jota ainoana koko linnassa valaisivat itsekseen syttyvät ja sammuvat soihdut. 

 

Drusilla Snape näytti sinä aamuna olevan jälleen täysin uponneena omiin ajatuksiinsa että hän miltein käveli ensin päin Hermionea.  Nopealla vilkaisulla tehdyn arvion mukaan,  Drusilla ei ilmeisesti ollut nukkunutkaan edellistä yötä kovinkaan hyvin.

No, mutta. Drusilla Snape ei tietenkää ensin ilahtunut laisinkaan kohotettuaan katseensa, huomatakseen vain Hermionen, sen mukamas kaiken kaikesta tietävän kuraverisen seisomassa melkein hänen edessään.

Hermione kyllä tiesi sen kertomattakin, ettei hän kuulunut niihin ihmisiin joita kukaan Luihuinen haluaisi vapaaehtoisesti nähdä ensimmäiseksi aamulla, heräämisen jälkeen. Heti oman tuvastaan poistuttuaan.

 

 Eihän Hermione edes odottanutkaan mitään sellaista. Hermione oli nimittäin kuullut sen inhottavan haukkuma sanan ' kuraverinen' näiden kuluneiden vuosien ajan, useammankin kerran myös Drusilla Snapen suusta. Hermione oli myöskin aivan varma siitä, että Drusilla oli oppinut sen Draco Malfoylta.

Mutta nyt. Hermionen olisi vain kerättävä kaikki rohkeutensa kasaan, ennenkuin tämäkin tilaisuus puhua Drusillalle menisi ohitse. Suuressa salissa Hermione ei vain voisi tehdä niin. Ei missään nimessä muiden Luihuisten, eikä myöskään Rohkelikkojen silmien edessä.

" - Meidän pitäisi puhua Dracosta, Drusilla. "

Hermione katui samointein sanojaan, ne ääneen lausuttuaan. Ensinnäkin.. Hermionen ei olisi missään nimessä pitänyt puhua Draco Malfoysta vain käyttämällä pelkästään etunimeä. Miten hän saattoikaan noin vain unohtaa sen. Entäs jos. Drusilla Snape alkaisikin epäillä jotakin, sellaista mitä Hermione ei missään nimessä halunnut kenenkään saavan tietoonsa. Ja toiseksi. Hermione olisi voinut myös hieman harkita äänensävyään, ennenkuin sanoi mitään. Hermionehan oli kuulostanut huolestuneelta, minkä hän itsekkin huomasi liian myöhään.

 

Drusilla Snape ei kuitenkaan vastannut ensin sanallakaan Hermionelle ja katsoikin Hermionea niinkuin  hänen edessään olsi ollut vain ilmaa. Joten. Hermione päättikin samointein yrittää uudestaan, eri tavalla. Nyt hän ei vain voinut luovuttaa, ei näin helposti.

 

" - Ihan oikeasti, Drusilla. Minulla olisi tärkeää kerrottavaa sinulle. Vain koska sinä olet Draco Malfoyn paras ystävä. En vain voi tai osaa ymmärtää sitä, miksi Draco Malfoy haluaisi salailla sellaista sinulta. "

 

" - Mitä Draco haluaa salailla minulta?."

 

Drusilla Snape täysin odottamaton kysymys, yllätti Hermionen ensin.  Sillä edes oppitunneilla, Hermione ei ollut saanut kertaakaan vastausta yhteenkään kysymykseensä. Ja ennenkuin Hermione ehti edes avata suunsa, sanoakseen jotakin. Drusilla jatkoikin puhumista niin rauhalliseen sävyyn että se sai Hermionen yllättymään täysin uudellen.

' Oliko jonkin Drusilla Snapen suhtautumisessa Hermioneen muuttunut? vai mitä ihmettä tämä nyt oli?'

" - Minulle vain tuli yhtäkkiä tunne, siitä että meidän olisikin hyvä keskustella tästä sinun asiastasi.. Mahdollisimman pian." 

 

Hermionen mielestä, Drusilla kuulosti aivan isältään professori Snapelta puhuessaan, vaikkei hän sanonutkaan siitä mitään ääneen. Ja kun Hermione oli taas aikeissa sanoa jotakin, hän yhtäkkiä päättikin odottaa vielä hetkisen. Jos Drusillalla olisikin jotakin sanottavaa. Hermione inhosi itsekkin sitä, kun joku toinen puhui hänen puheensa päälle kun hänellä itsellään oli vielä sanottavaa.

" - Menen nyt kuitenkin aamiaiselle ensin. Jos siis vain viitsit odottaa hetkisen. Eipäs kun, odotas. En taida sittenkään ehtiä keskustelemaan sinun kanssasi nyt, siitä sinun asiastasi. En ennen ensimmäisiä oppitunteja. Joten sopisiko siis lounastauko paremmin?.'

Hermione huokaisi ensin hiljaa sisimmässään, lähinnä helpotuksesta. Hän voisi nyt vihdoin jakaa huolensa ja myöskin pelkonsa Dracoa kohtaan, jonkun toisenkin kanssa, joka oli vieläpä Dracon paras ystävä.

" - Se sopii minullekkin. Tämä asia kun ei vain voi jäädä odottelemaan. "

 

Ne sanat olivat Hermionen vastaus Drusillalle. Ennenkuin Hermione ohitti Drusillan mennäkseen vihdoin aamiaiselle. Ja kun Hermione vilkaisi vain kerran Drusillaa hän huomasi Luihuisen tuvan tytön katsovan häntä hieman kummallisesti.

' Toivottavasti Drusilla ei vain huomannut mitään outoa, minussa. Siis, kun yritän edelleen salailla yhä elossa olevia tunteitani Dracoa kohtaan.? ei, niin ei missään nimessä saa käydä. Sen salaisuuden ei kuulu koskaan paljastua tai tulla julki kenellekkään Luihuiselle. Draco ei todellakaan tule pitämään siitä, jos se kaikki mitä minulla ja hänellä oli kesälomalla olisikin koko Luihuisen tuvan tiedossa, jos/kun Dracon päättäisikin tulla kouluun. Draco aivan varmasti raivostuisi ja pahasti siitä ja kostaisi sen heti tietenkin minulle. Mutta toisaalta. Dracohan on aina vihaisena, niin hemmetin seksikäs. '

Ne ajatukset vain pyörivät Hermionen mielessä, (sekä myöskin ne täysin julkaisu kelvottomat ajatukset Draco Malfoysta vihaisena, sekä myöskin siitä mitä siinä tilanteessa voisikaan seurata hänelle, Hermionelle. ), hänen kävellessään suuressa salissa kohti Rohkelikon tupapöytää. Sinä aamuna Luihusen tupapöydästä ei kuulunut minkäänlaisia ilkeyksiä Hermionelle, joten ehkäpä se Drusilla outo, kummallinen katse olikin merkinnyt jotain aivan muuta. Hermione istuikin siis alas tupansa pöytään ja keskittyi sitten vain valitsemaan mitä hän söisi aamiaiseksi.

Hermione vilkaisi kuitenkin yhden ainoan kerran, hyvin varovasti taakseen. Vain huomatakseen jälleen Draco Malfoyn paikan pöydässä edelleen tyhjänä. Draco ei siis edellenkään ollut tullut kouluun? mitäköhän ihmettä Hermione olikaan siis koko eilisen illan odottanut? samalla hetkellä, Hermionesta tuntuikin siltä kuin myös suuren salin ikkunoista näkyvä kaunis syyskuun aamun aurinko olisi näyttäytynyt vain tullakseen nauramaan hänelle.

" - Huomenta. ! Hermione kuuli Ginny Weasleyn iloisen äänen toiselta puolelta pöytää.

" - Huomenta." Hermione vastasi myös iloisesti ystävälleen. Samalla säikähtäen sisimmässään sitä itsekkin kuinka tekaistun iloinen hänen äänensävynsä sinä aamuna olikaan.

Noh, mutta. Tottahan se oli. Hermione ei vain osannut olla laisinkaan iloinen. Ihan oikeasti. Ei, vaikka hän oli taas siellä missä hänen kaikki ihan oikeat ystävänsä myös olivat. Siitäkin huolimatta, Hermione ei edellenkään vain voinut tai osannut olla aidosti iloinen tai onnellinen. Hän vain yhä ikävöi salaa jo mennyttä kesää ja sitäkin enemmän Dracoa.

 

Aamiaista syödessään, Hermione vilkaisi myös nopeasti lukujärjestystään. Huokaisten helpotuksesta, huomatessaan ettei hänellä ollut mitään hankalan ja keskittymistä vaativan aineen oppituntia ensimmäiseksi, heti aamiaisen jälkeen.  Jos siis, ensimmäiseksi tänä aamuna olisi ollut kaksois oppitunti muodonmuutoksia, suojautumista pimeyden voimilta tai taikajuomia. Hermione olisi sitten ihan tosissaan ensimmäisen kerran koskaan harkinnut luvatonta poissaoloa, käyttämättä siis laisinkaan ajankääntäjää.  Sillä, Ei. Hermionen keskittyminen opiskeluun ei ollut nyt parhain mahdollinen. 

Hermione oli jälleen nukkunut edellisen yön huonosti. Ensinnäkin. Hän oli valvonut melkein keskiyöhön asti, maaten vain kyljellään sängyssään ikkunasta tummalle yötaivaalle katsellen. Ja ei, mitään muuta Hermione ei ollut ajatellut kuin vain Dracoa. Ja juuri ennen nukahtamistaan. Hermione oli vihdoin uskaltanut myöntää sen vain itsellen: Hemmetti, hänellä vain oli edelleen niin kova ikävä Dracoa.

Niin hemmetin kova ikävä, että se pisteli Hermionen sydäntä ilkeästi. Ei. Draco ei onnistunut särkemään Hermionen sydäntä täysin palasiksi, mutta onnistui kuitenkin haavoittamaan sitä pahasti. Siksi tämä kaikki sattuikin niin paljon Hermioneen, ja ehkäpä myös siksi ettei Hermione edellenkään millään halunnut unohtaa Dracoa. Ja sitten kun, Hermione oli vihdoin nukahtanut. Oli hän nähnyt vain suloisia unia. Draco Malfoysta, jota hän vain yhä edelleen rakasti niin paljon.