Goodbye Draco:

 

💔 GOODBYE DRACO: 💔

-- Dramione --

Osa 2:

 

Hermione livahti sinä iltana ulos kotoaan, sen verran aikaisin jotta hän ehtis kävellä rauhassa hänen ja Dracon salaiseen kohtaamispaikkaan, jonka sijainnin vain he kaksi tiesivät. Hermione halusi ehtiä sinne, hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Hän vain halusi vielä tänä iltana, nähdä jälleen yhden auringonlaskun yhdessä Dracon kanssa.

Hermione muisti yhä edelleen, edellisen kerran. Hermione ja Draco eivät olleetkaan silloin saliaisessa kohtaamispaiikassaan, vaan sen pienen lammen rammalla, jonka vesi oli niin kirkasta että veden läpi näki helposti miltei lammen pohjaan saakka.  Se pieni, hyvin kaunis lampi sijaitsi ihan pienen kävelymatkan päässä Hermionen kodiista.  Hermione ja Draco olivat istuneet vain siellä sylikkäin, Hermionen suosikkipuun.. Suuren ja vihreälehtisen tammen alla ja vain katselleet yhtä kesän kauneimmista auringonlaskuista, yhdessä.

 

Hermione ja Draco olivat jääneet kahdestaan sinne pienen lammen rannalle vielä senkin jälkeen kun aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse, värjäten sen hyvin kauniisti kullanhohtoiseksi. Silloin ei kuitenkaan ollut vielä pimeää, hämärää vain. Ja, ehei. Hermione ja Draco eivät olleet vain istuneet siellä sylikkäin vaan myös jotakin muuta kaunista ja tarkoin salattua oli myös tapahtunut siellä hämärässä. Jotakin sellaista siis, mistä Hermione oli vain päättänyt vaieta niin kaukasi aikaa kuin hän vain eläisi. Sillä, ei. Hermione ei koskaan milloinkaan rikkoisi yhtäkään Dracolle antamaansa lupausta.

Hermione ei missään nimessä halunnut tämän salaisuuden paljastuvan koskaan. Eikä tämä salaisuus saisi missään nimessä myöskään kulkeutua Dracon isälle, Lucius Malfoylle.

Yhtäkkiä, Hermione tunsikin vain hyvin kylmän puistatuksen vartalossan. Vain kun hän edes ajattelikaan sitä, mitä tästä voisikaan seurata hänelle ja myös Dracolle. Jos siis, he kaksii jäisivätkin kiinni tästä kaikesta mitä he olivatkaan tehneet yhdessä kesälomalla.

Juurikin se ajatus saikin Hermionen pysähtymään hetkeksi paikoilleen kadulle, jotka pitkin hän käveli. Ja myöskin, vilkaiseman ympärileen sekä myöskin tarttumaan kuin itsesuojelu vaiston ohjaamana taikasauvaan, jota Hermione kantoi mukanaan hupparinsa taskussa.

Hermionesta oli vain yhtäkkiä myös tuntunut siltä, kuin hän ei olisikaan yksin silä kadulla. Siltikin, vaikka ympärilleen molempiin suuntiin hyvin tarkasti vilkuillessaan, Hermione ei nähnytkään ketään. Se tunne siitä kuin joku tarkkailisi Hermionea ei vaiin jättänyt häntä rauhaan. Hermione jatkoikin kävelyä nopeammilla askelilla, samalla puristaen tiukasti taikasauvaa kädessään.

' Toivottavasti Draco on jo siellä, odottamassa minua. Minun on kerrottava hänellle tästä ja myöskin varoitettava häntä. 

Sillä, entäs jo se tarkkailija onkin kuolonsyöjä. Silloinhan me kumpikin saatamme olla vaarassa. ' Hermione ajatteli vain hiljaa mielessään.

Hermione halusi vain ravistella sen kammottavan ajatuksen kauas pois päästään. Sellaisen ajatteleminen kun ej tuntunut hänestä hirveän hyvältä, nyt kun hän edelleen käveli autiolla ja hiljaisella kadulla eteenpäin, hyvin nopeila askelilla. Edelleen, yksin.

 Hermione nosti myös hupparinsa hupun päänsä ja kasvojensa suojaksi.  Ihan kuin siitä olisikin jotakin hyötyä tai apua hänelle. 

Kuolonsyöjät aivan varmasti tunnistaisivat Hermionen jos sattuisivat liikuskelemaan lähistöllä. 

 

Mutta onneksi, Hermione ei ollut nähnyt edes varjoakaan yhdestäkään kuolonsyöjästä  koko kesäloman aikana. Hermione toivoikin mielessään ettei hän koskaan enää törmäisikään missään niihin kammottaviin hirviöihin.

 

* * * * *

 

Mutta. Kun Hermione vihdoin viimein saapui niin tuttuun, salaiseen kohtaamispaikkaan. Hän ei nähnytkään siellä, ei edes varjoakaan Dracosta. Ei missään, vaikka Hermione kiersi koko paikan ympäri useamman kerran tarkasti jokapuolelelle katsellen. Ei, vaalea hiuksista ja hopeanharmaa silmäistä poikaa ei vain näkynyt missään.

 

' Minulla ei ole laisinkaan syytä alkaa hätäillä tai edes huolestua.  Draco on vain myöhässä. Jos hän ei päässytkään livahtamaan salaa kotoaan tänne ennen minua ja on edelleen vielä kävelemässä tänne. '

 Se ajatus oli ensimmäisenä Hermionen mielessä. Ei, ehei. Hänen ei kannattaisikaan nyt hätääntyä tai huolestua laisinkaan. Eikä myöskään alkaa hermoilemaan itsekseen, turhaan. Ja myöskin kaikki ne kamalat ajatukset siitä, että Dracolle olisikin tapahtunut jo jotakin kun poika olisi ollut jo kävelemässä tännepäin, Hermionea tapaamaan. Kaikki sellainen olisi paras vain unohtaa kokonaan. Dracolla olisi aivan varmasti tänä iltanakin taikasauva mukanaan. Ja ainahan Draco osasi pitää huolen itsestään ja olla myös varovainen.

' Draco on muutenkin paljon taitavampi loitsuissa sekä myöskin suojautumisessa pimeyden voimilta kuin minä. Dracohan myös hallitsee jo sanomattomat tait ja loitsut joita minä vasta opettelen itsekseni.' 

Hermione ajatteli vain hiljaa itsekseen samalla kun hän istui alas pehmeälle, vihreälle nurmikolle. Suuren pajupuun alle. Jääden vain hiljaa odottamaan milloin hän kuulisikaan niiden, hänelle jo niin tuttujen askeleiden lähestyvän häntä.

  

Mutta sinä iltana. Hermione ei koskaan kuullutkaan niitä. Minuutit lipuivat vain eteenpäin, muuttuen hiljalleen tunneiksi. Eikä Hermione vain kuullut niiden hänelle tuttuje askelten lähestyvän. Ei, vaikka hän kuunteli koko ajan tarkasti. Ne askeleet vain pysyivät poissa. Ja vain hetkeä ennenkuin aurinko oli jo melkein laskenut taivaanrannan taakse, värjäten jälleen taivaanrannan kauniin kullanhohtoiseksi, ilman ettei Hermione ollut edes katsellut sitä. Hermione vain päättii vihdoin viimein luovuttaa ja lakata vain odottamasta turhaan. 

Mielessään Hermione toisteli vain samoja lauseita, noustessaan hiljaa ja aivan selvästi pettyneenä ylös nurmikolta jossa hän oli istunut. Aivan turhaan vain, odottamassa Dracoa.

' Miksi sinä et tullutkaan, Draco. Miksi ihmeessä sinä ensin lupasit tulla tapaamaan minua ja sitten kuitenkin annoit minun vain odottaa tällä turhaan? yksin. Miksi sinä muutitkin yhtäkkiä mielesi? teinkö tai sanoinko minä jotakin väärin aamulla? vai miksi sinä et tullutkaan ja vain rikoit lupauksesi minulle?' 

Kunnes aivan yhtäkkiä Hermionen mieleen hiipi toinenkin, hyvin kammottava ajatus:

 ' Oliko joku muukin, siis sittenkin. Nähnyt Hermionen ja Dracon yhdessä? silti, vaikka he kaksi olivat melkein koko kesäloman ajan, jokaikinen kerta toisiaan salaa tavatsessaan piiloutuneet katseilta?'

No olivat asiat sitten miten ne olivatkaan.  Hermionen ei ollut nyt lankaan turvallista jäädä tänne, yksin. Ei enää, kun aurinkokin oli jo painunut nukkumaan taivaanrannan taa ja hämäräkin alkoi pikkuhiljaa hiipiä, kietoutuen varjoineen Hermionen ympärille. Hermione huokaisi vain kerran hiljaa mielessään, kääntyen siihen suuntaan josta hän oli aikaisemmin kävellyt. Vain kävelläkseen jälleen yksin, koko matkan kotiin.

 

Kävellessään kohti kotiaan. Hermione vilkuili lakkaamattaa ympärilleen sekä myös toistamiseen taakseen. Tehden sen kaiken aivan tietoisesti, turhaan. Kadulla hänen kummallakaan puolellaan tai edes hänen takanaan kun ei näkynyt ketään toista kulkijaa. 

Mitähän ihmettä Hermione oiken odotti? kuulevansa yhtäkkiä Dracon huudahduksen selkänsä takaa ja kääntyessään näkevänsä pojan sittenkin juoksevan hänet kiinni? 

Hermione ravisti vain hiljaa päätään, aivan typerille kuvitelmilleen. Ei, ehei. Sellaista ihmettä ei vain tapahtuisi.

Ei enää tänä iltana.

 

* * * * *

Koko kävelymatka sinä iltana, tuntui Hermionesta aivan loppumattoman pitkältä. Ja ensimmäistä kertaa koko kuluneen kesän aikana, hän tunsi iitsensä oikeasti yksinäiseksi. Sillä tähän iltaan saakkaa, hänellä oli ollut Draco seuranaan auringonlaskusta aina varhaiseen aamu auringonnousuun. Miten ihmeessä kaikki olikin yhtäkkiä mennyt näin? 

 

Ollessaan jo melkein kotinsa pihatien päässä olevalla portilla, Hermionelle tuli yhtäkkiä aivan suunnaton kiire vain juosta pihan lävitse, ovesta sisälle ja sen jälkeen suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa. Hermione nimittäin oli huonannut ylöspäin vilkaistessaan, hyvinkin tutun näköisen huuhkajan huoneensa ikkunalaudalla. Omaan huoneeseensa vihdoin päästyään, Hermione avasikin samointein ikkunan ja huomasi myös kirjekuoren joka huuhkaja oli tuonut hänelle.

Hermione otti ensin kirjekuoren käteensä laskien sen pöydälle ikkunansa vieressä, ja sen jälkeen hän vain silitteli ensin tuota hyvin komeata huuhkajaa ensin hieman ennenkuin hän antoi sille myöskin muutaman pöllönamin palkinnoksi kirjeen perille tuomisesta. Mutta ennenkuin Hermione ehti sanoa mitään, huuhkaja oli lennähtänyt pois ikkunalaudalta.  Hermione katseli avoimesta ikkunasta kun huuhkaja lensi vain kauemmaksi ja kauemmaksi hänestä, kadoten lopulta pilvien taakse. 

Syvään hiljaa huokaisten, Hermione sulki ensin ikkunan ja otti vasta sitten kirjekuoren uudelleen käteensä pöydältä. Käsiala jolla Hermionen nimi oli kirjoitettu hätäisesti kirjekuoren päälle, kuului Draco Malfoylle. No, kenelleppä muulle se olisi kuulunutkaan. Sillä kenelläkään toisella jonka Hermione tunsi ei ollut lemmikkinä nimenomaan huuhkajaa. Vasta kun Hermione oli istunut alas sängylleen, potkaistuaan ensin tennarit pois jaloistaan. Hermione avasi viimein kirjekuoren ja otti sieltä taitellun pergamentin.

Kirje, jonka Draco Malfoy oli kirjoittanut Hermionelle. Oli hyvin lyhyt, vain yhden pergamentin mittainen sekä aivan selvästi hyvin hätäisesti ja kiireessä kirjoitettu. Mutta ne sanat. Ne pergamentille kirjoitetut lauseet saivat ensimmäisen kerran sen illan aikana, kyyneleet nousemaan hyvin hitaasti ensin Hermionen pähkinänruskeisiin silmiin joista ne sen jälkeen myös hyvin hitaasti tipahtelivat tytön poskille:

-- Hermione. Niinkuin jo tänään aamulla sanoin, tai no oikeastaan taisin pyytää niin.. Meidän on vain parempi erota nyt kun se on vielä helpompaa, kuin jos tekisimme niin kouluun jo palattuamme. Nimittäin siitä, mitä sinä ehdotit aamulla. Ei, siitä ei tulisi yhtään mitään. Minä en vain pysty siihen. Se olisi vain väärin sinua kohtaan, kun joutuisit vain tapailemaan minua salassa, piilossa muiden katseilta. Sinä vain ansaitset itsellesi jotain paljon parempaa kuin minä voisin ikinä olla sinulle. Joten, kirjoitan tämän tähän vielä viimeisen kerran. Unohda minut, unohda kokonaan se että olin melkein koko kesäloman, elämässäsi. Päästäthän tämän kirjeen luettuasi irti siitä mitä meillä oli, ja annat minun mennä ja jatkaa elämääni. Ja teethän itsekkin niin, sillä minä en ole paikoilleen jäämisen, ikävöimisen enkä myöskään kyyneleidesi arvoinen.  Meillä oli vain tämä kesä, nämä kaksi kuukautta. Me kirjoitimme jo oman lukumme tähän elämän mittaiseen tarinaan, jonka nyt on vain päätyttävä. Ja kun kohtaat minut koulussa, ohita minut vain nopeasti. Älä pysähdy, jatka vain kävelyäsi äläkä kertaakaan vilkaise taaksesi. Ja ole kuin et olisi nähnytkään minua. Sillä ei. Minä en ole enää olemassa, en sinua varten. Jää hyvästi, Hermione. - Draco. - --

Sen kaltaista kirjettä, Hermione ei ollut uskonut koskaan saavansa. Mitä ihmettä hän oli oikein odottanut kirjeessä lukevan niiden sanojen sijaan? oliko hän ihan oikeasti odottanut sen olevan anteeksi pyyntö kirje Dracolta? voi hemmetin hemmetti, millainen typerys Hermione oli ihan oikeasti ollut. 

 

" - Hyvästi, Draco.  "  Hermione kuiskasi vain ne sanat, hiljaa. Pähkinänruskeat silmät kyynelissä ja öäni myös aivan särkyneenä.

 

Sinä elokuisena yönä. Hermione ei mennyt nukkumaan onnellisena ja hymyilevänä. Ei. Sinä elokuisena yönä, Hermione nukahti viimein posket kyynelistä läpimärkinä, vain sitä tyynyä tiukasti halaten joka yhä edelleen tuoksui Draco Malfoylta.. 

 

 

 

 

 

 

 

 

I¨ve been trying to look for you everywhere, 

Fr